Altti Kuusamo
Turismi: erottumisen dynamiikkaa
I
Taidehistorian professori Lars Pettersson totesi aikoinaan, että taidehistoriallista opastusta voi suunnitella kolmelle eri intressiryhmälle: niille, joita kulttuurihistoria ei juuri kiinnosta, ”yleisfiksuille” ja erityistuntijoille. Olen usein miettinyt, voisiko Petterssonin esittämä jako päteä myös turismin jäsentelyyn – siitä huolimatta, että seuraukset saattaisivat olla hieman luokittelevia.
Usein kuulee suhteellisen ”yleisfiksultakin” matkailijalta, että ”Firenzeen ei voi mennä, kun siellä on niin paljon turisteja”. Tällaisen arvion antanut henkilö ei tunnu laskevan itseään turistiksi vaan haluaa katsoa turistien massoja von oben. Vaikka toteamus siis näyttää hieman yksinkertaiselta, sillä saattaa olla jopa paradoksaalisia seurauksia. Henkilö, joka ilmoittaa olevansa haluton menemään paikkoihin, jotka ovat täynnä rauhattomia turistisia massoja, ei ensinnäkään halua laskea itseään turistiksi turistien joukossa ja toiseksi ajattelee, että tämän seikan mainitseminen on sopiva tapa erottua ”kunnon matkailijaksi” turistien joukossa. Samalla hän tuntuu unohtavan, mikä on se pääasia minkä vuoksi matkustetaan, turistit vai kulttuurihistorialliset kohteet? Tällainen toteamus paljastaa eräänlaisen erottumisen alkeistason, mutta virittää samalla joukon tarkentavia määritelmiä.
Ensimmäinen määritelmä on selvä: turisti on sellainen henkilö, joka katsoo, että muut ovat turisteja paitsi hän itse. Toinen: turisti on sellainen henkilö, joka inhoaa muita turisteja, mutta ei itseään. Häntä häiritsee toinen turisti jopa niin, että se vie osan paikkoihin kohdistuneesta mielenkiinnosta. Kolmas: turisti on sellainen henkilö, joka ei ymmärrä, että sellaisissakin keskisuurissa kaupungeissa, kuten Venetsiassa, jossa on massoittain turisteja, sivukadut saattavat olla tyhjiä, koska turistit kävelevät vain kymmentä tai viittätoista pääreittiä – ja nauttivat siitä. Viimeinen määritelmä tuo ilmi pienen itsepetoksen: turisti, joka ei halua olla turisti, haluaa kuitenkin olla siellä, missä on muitakin turisteja – ja nauttii siitä salakavalasti, ikään kuin ilmassa olisi suuren urheilujuhlan tuntua. Turisti tuntee olevansa toisten turistien seassa kuin kävelevä penkkiurheilija levottoman kisayleisön joukossa.
Etenkin kulttuurimatkailijoina itseään pitävät luulevat, että he ovat etuoikeutettuja erottumaan muista matkantekijöistä. Vaikka he näin tehdessään luultavasti ymmärtävät, koska ovat ”fiksuja”, että myös he saattavat ovat turisteja, he kuitenkin uskottelevat itselleen, että he ovat jollakin tavalla erikoisasemassa – eivät ainoastaan kiirehtimään muiden edelle, koska haluavat nähdä ”kaiken”, vaan ovat myös oikeutettuja luokittelemaan matkailijat eri intressikategorioihin, ”tavallisesta tallaajasta” professionalisteihin.
Turistien luokitteluun tarvitsemme Venetsian. Se pitää sisällään kolmenlaisia turisteja, 1) niitä jotka rakastavat kiertää välkehtiviä puoteja, jotka ovat täynnä lasia ja dekoroituja karnevaalinaamioita, ja hakeutuvat lopuksi kuvauttamaan itsensä ”Huokausten silta” taustanaan, 2) sitten on niitä, jotka haluavat nähdä Doge-palatsin läpikotaisin, katsovat Accademian pääteokset ja Tintorettot, etenkin Scuola di San Roccossa ja haluavat syödä kalliissa ravintoloissa juuri venetsialaisia ”erikoisuuksia”, ja menevät illalla La Fenicen oopperatalon kautta nukkumaan ja 3) lopuksi on niitä, jotka ovat ”jo nähneet kaiken” ja ajavat takaa erikoisuuksia: vierailivat tämän tästä pienessä San Giovanni Crisostomossa tuijottamassa Giovanni Bellinin maalausta taustanaan kadun häly, siirtyvät sitten kadun yli Tiziano-kahvilaan syömään suuria ja halpoja tramezzinoja (seisten) ja keskittyvät sen jälkeen etsimään harvinaisuuksia, kuten suurta kattomaalausta San Nicolò di Mendicolin kirkossa Dorsoduron kaupunginosan laidoilla tai Pordenonen ja Cima da Coneglianon maalauksia eri puolilla kaupunkia; lopuksi he haluavat käydä Venetsian syrjäosien halvoissa tavernoissa, esimerkiksi Campo de’ Pozzilla ja sen ympäristössä. Ensimmäisen ryhmän edustaja saattaa tehdä gondoliajelun (100 €), toisen ryhmän edustaja harvoin, kun taas kolmannen ryhmän edustaja käyttää traghettoa eli julkista gondolirahtausta – seisten – Canal Granden yli (ennen se maksoi alle euron, nyt 4 €).
Juuri mahdollisuus käyttää gondolia erottaa ryhmät toisistaan. On selvää, että myös käyntikertojen määrä toimii ryhmiä erottavana tekijänä. Jos turisti käyttää ilmausta ”Venetsian parhaimmat tramezzinot”, hän putoaa toiseen ryhmään, monesta syystä. Sille verrannollinen ilmaus on suuri klisee ”Rooman paras kahvi” caffè Sant’Eustachiossa, aivan kuin olisi vain yksi kahvila tähän tarkoitukseen.
Ensimmäinen ryhmä etsiytyy kohteisiin seuraamalla keskeisiä ostosreittejä (cosi fan tutte), toinen seuraamalla opaskirjoja asenteella come il faut; kolmas ryhmä valitsee kohteensa kriittisesti – ja arvostelee kahden muun ryhmän toimintaa. Kaksi jälkimmäistä ryhmää haluavat olla ”todellisia matkustajia”, ensimmäinen ryhmä taas kokee luokittelut häiritsevinä: he eivät yksinkertaisesti halua erottua. Ensimmäisen ryhmän edustajat eivät myöskään välitä viipyä kauan kuuluisan kohteen lähettyvillä. Kun katsoo tuoreita kiinalaisia turisteja, jotka innokkaasti ja nopeasti vuorotellen ottavat kuvan Notre Damesta Pont au Doublen -sillan juuressa kadun vilinässä ja jatkavat sitten hengästyneenä matkaa, ihmettelee, mitä he näkevät (toivoo vain, että he katsovat sitten kotiin päästyään ottamiaan kuvia tarkemmin)? Kysymyksessä on niin sanottu kamerarefleksi: kun näkee kuuluisan kohteen, vetää jo siinä samassa kameran silmien eteen. Katsomisen hoitaa kamera – ja kuva jää todisteeksi, paikasta jonka vain kamera lopuksi muistaa. Tälle sälytetäänkin muistin tehtävät. Toisaalta, nopea katsominenkin on opeteltava, se ei suju hetkessä harjoittelematta. Tai: ehkei tarvitse ”nähdä” vaan vain nopeasti omaksua tunnelma, samalla tavalla kuin koira nauttii hotkaistessaan ruokansa parissa sekunnissa.
Ottakaamme toinen esimerkkiluokitus. On turisteja, jotka eivät piittaa siitä, ovatko he turisteja vai eivät ja haluavat vain olla etelän auringossa hiekkarannalla, jossa on lähellä helposti käteen tarttuvia drinkkejä. He eivät välitä huomioida ympäristöä kovin yksityiskohtaisesti. Sukupuolierot korostuvat tässä ryhmässä: miehet eivät useinkaan halua nähdä ”mitään”. Sitten on niitä, jotka haluavat kokea, miltä tuntuu vaeltaa joukolla, mutta kuitenkin ”harvojen ja valittujen matkassa” Santiago de Compostelaan jalkaisin, mallin mukaan. Paradoksi: turistijoukkoja vihaava menossa joukolla pitkin Euroopan kävelyreittejä. Lopuksi on niitä, jotka haluavat samoilla nimettömiä katuja, joille voi kadota tekemään havaintoja katurakenteen yksityiskohdista. He eivät seuraa suositeltavia malleja ja inhoavat matkustamisen manuaaleja, mutta ovat saattaneet lukea vanhoja matkakirjoja (Stendhalia). Joukon koko pienenee ensimmäisestä kolmanteen ryhmään. Kolmannen ryhmän muodostaa yksinäinen matkustaja, joka haluaa joko olla eräänlainen ”illuminated traveller” tai vain kaikkeen kyllästynyt melankolikko, joka viehättyy raunioista ja tarkastelee allegorisia maalauksia ja tietää, että Vivaldilla oli iso tuotanto. Kysymyksessä on myös reitti kommunikaatiosta signifikaatioon: matkalla ensimmäisestä ryhmästä viimeiseen kommunikaatiomallit supistuvat – autokommunikaation hyväksi.
On siis niitä, jotka kiertävät taidenäyttelyt matkoillaan kaukaa, ja niitä, jotka ovat nähneet ”kaikki” merkittävät taidenäyttelyt ja harvinaiset taidemuseot ja puhuvat niistä kuvailemalla ne sen kummemmin analysoimatta ”suurenmoisiksi ja merkittäviksi” (tällaisia tapauksia on ennen kaikkea Briteissä). Nimenomaan he kyselevät, miksi he eivät ole nähneet yhtään ”merkittävää” suomalaista taidenäyttelyä maailmalla (”joka voisi olla todellinen tapaus”!). Suomeen he eivät viitsi tulla – elleivät tiedä, että Kiasma on ”merkittävä”. Heille ei riitä Gallen-Kallelan maalaus Keitele National Galleryssa Lontoossa – jota he eivät ole koskaan huomanneet. He haluavat ”tapauksen”! Lopuksi on niitä, jotka ovat jo väsyneet kaikkeen suureen ja kuuluisaan taiteeseen, mutta kiertävät ammatillisista tai muista syistä näyttelyitä nähdäkseen tietyn teoksen tai sen variantin kolmannessa tai neljännessä Francis Baconin retrospektiivissä – ja tietävät, missä kirkossa Vivaldi on kastettu.
Kulttuurin vaateiden viuhka on erikoisuuksien tavoittelijalle koko ajan käymässä monimuotoisemmaksi, jopa niin, että joissakin tapauksissa ääripäät kohtaavat, ainakin ironisessa mielessä: turistien päivittäiset toiminnat tutkimuskohteena alkavat kiinnostaa yhä enemmän. Tai: viimeisen ryhmän edustaja käy yksinkertaisesti liian valikoivaksi. On kuitenkin todettava, että matkattaessa Kaukoitään eri ryhmien erot hieman samenevat, koska tietämättömyys yhdistää. Euroopan suurissa kaupungeissa erot taas korostuvat.
On siis turisteja, joita ei yhtään kiinnosta se, ovatko he turisteja vai eivät. Sitten on turisteja, jotka inhoavat muita turisteja, mutta rakastavat sitä, että heillä on selviä omaksuttavia malleja siitä mitä ja miten nähdä ja kokea eri kulttuurien keskeisiä kohteita, joissa joutuu tönimään muita turisteja. Lopuksi on niitä, jotka luulevat olevansa kaiken tämän yläpuolella ja siten jollakin tavalla etuoikeutettuja halveksimaan kumpaakin edellistä ryhmää ja kuitenkin ajoittain valmiita samastumaan heihin, viimeistään silloin, kun haluavat tutkia näiden kahden ryhmän ”kulttuuristen mallien” omaksumista: turistien kulttuuri on aina kiinnostavampaa kuin yksittäinen turisti.
II
Miksi suuri joukko urheilutapahtumissa on monesta niin hieno asia, muttei turismissa? Jokainen turisti, joka haluaa perehtyä keskeisiin kulttuurikohteisiin, kokee pettymyksen, kun huomaa, että juuri hänen ihailemassaan kohteessa saattaa jo toukokuun alkupuolella olla noin 20 000 ihmisen tungos, kuten esimerkiksi Firenzen Duomon ja Kastekappelin välisellä alueella. Koska hänellä on tunne, että juuri hänellä on oikeus nähdä tämä kaikkien näkemä paikka, hän saattaa huokaista: eikö tämä kaikki hellitä edes talvisaikaan! Silloin voi kysyä: eikö turismi olekaan urheilulaji?
Pettymys on sitä suurempi mitä vähemmän hän tuntee vaihtoehtoisia kohteita. Juuri tässä on ongelma: ei riitä, että hänelle sanoo että hänen on mentävä, ei korttelin ympäri kiertävään Firenzen Accademian jonoon katsomaan sitä, minkä voi nähdä kopiona Palazzo Vecchion edessä, vaan hänen täytyy opetella kiertelemään Firenzen tyhjillä sivukaduilla ja haistelemaan tunnelmaa ja tekemään havaintojaan vain itselleen. Voi esimerkiksi aloittaa hiljaisemmasta päästä tarkastelemalla vaiteliasta Santa Maddalena dei Pazzia tai hieman vilkkaampaa Bargellon veistosmuseota. Ei, tämä ei ole kovinkaan usein mahdollista, koska hänen on ensin nähtävä kuuluisat paikat, jotka kaikki muutkin ovat nähneet! Siis jälleen ”muut”? Sitten on niitä, jotka haluavat erottua ja ovat löytäneet jotakin todella erikoista, mutta eivät osaa pitää suutaan kiinni tästä erikoisuudesta ja saattavat muut häpeään puhumalla asiasta siihen pisteeseen asti, jossa kaikki ymmärtävät, että he eivät sitten tiedä paljoakaan mistään muusta – mikä sekin on ikävää.
Millaisia johtopäätöksiä voisimme tehdä turistimassoista ja erottumisista? Tärkeää on ymmärtää, että emme voi näissä matkailun olosuhteissa välttää suuria joukkojen keskittymiä – yhtä vähän kuin voisimme pitää tästä keskittymisestä suurta melua, mikä saattaisi paljastaa, ettemme ole muusta kiinnostuneita kuin paheksumaan suuria ja välttämättömiä turistijoukkoja. Jo vuonna 1826 Stendhal kauhisteli, että Firenze oli muuttumassa ”suureksi museoksi täynnä ulkopuolisia matkailijoita” (un musée plein d’estrangers).
Kuinka kauan sitten paikkakunnalla pitää oleskella että voisi välttää turistin leiman? Grand Tour -perinne voi tässä toimia velvoittavana esimerkkinä. Mutta tämän esikuvan seuraamiselle harvalla on aikaa ja ennen kaikkea rahaa: oleskella matkailukohteessa viikkoja ja siirtyä kohteesta toiseen ritualistisen hitaasti. Ei, tähän ei juuri ole paluuta. Nopeus saattaa joskus olla jopa tervetullutta. Esimerkiksi taidehistorioitsija voi nopeasti jäsentää goottilaisen katedraalin keskeiset rakenneratkaisut ja vertailla niitä aiemmin näkemiinsä. Olen myös Venetsian biennaalissa nähnyt, miten taidekriitikkoystäväni kiersi Giardinissa kaikki eri maiden paviljongit ennätysajassa, alle kolmessa tunnissa. Analyyttiseen näkemiseen oppii, mutta siinä saattaa tulla hiki.
Vastaus yleisfiksun kysymykseen, miten sitten pitäisi matkustaa, on yksinkertainen: voi harjoittaa turismia turisteista huolimatta! Ich auch bin ein Tourist! Ei siis kannata pitää melua erikoisuuksista, niitähän on nykyolosuhteissa aivan riittämiin kaikille. On myös selvää, että erikoisuus katoaa erikoisuutena, jos siitä muodostetaan malli. Kysymykseen, mitä turisti nyt ”saa” tehdä, vastaus on: kaikkea sitä mitä aiemminkin – ja jopa enemmän, vapaammin, monipuolisemmin; tai: citius altius fortius.