”Mikä tahansa nimi sille annetaankin” Nicolas Bourriaud ja exform

AlttiKuusamo 

 

”Mikä tahansa nimi sille annetaankin”

Nicolas Bourriaud: The Exform. (La Exforma.) Kääntänyt Erik Butler. Lontoo: Verso. 2016.

 

Useita vuosia sitten ranskalaisen taideteoreetikon ja kuraattorin Nicolas Bourriaudin teos Esthétique relationnelle (1998) saavutti kunnollisen lukijoita myös ranskalaisen keskustelun ulkopuolella. Käännös englanniksi ilmestyi vuonna 2002. Jo tässä teoksessaan Bourriaud painiskeli muodon ja muotoamisen käsitteiden parissa – ja ratkaisi asian laajasti ohittamalla vanhan muoto-sisältö suhteen: muoto on relationaalinen käsite, jonka avulla taiteen tekijä luo suhdettaan omaan Toiseensa. Uudessa teoksessaan Bourriad mainitsee käsitteen ”exform” pari kertaa ja puhuu asiasta  muutaman keskeisen, tiedostamatonta luotaavan käsitetihentymän kautta.

Bourriaud’n yllättävä lähtökohta on Louis Althusserin ajatuksissa, joita hän elvyttää viittaamalla myös tämän huonosti tunnettuun myöhäistuotantoon. Kuitenkin Bourriaud tarvitsee enemmänkin varhaisempaa kuin myöhäisempää Althusseria, koska haluaa nostaa uudelleen esiin kysymyksen ideologiasta – osana tiedostamattoman laajaa kollektiivista miellekenttää. Siten Althusserin ”aleatorinen materialismi” saa ymmärrystä osakseen. Tämän filosofin vaikutus oli aikanaan tuntuva Pariisin École Normale Supérieuressa, jossa Derrida, Foucault, Rancière, Balibar, J-A Miller, Badiou, Debray ja monet muut tunnetut intellektuellit olivat hänen oppilaitaan. Bourriaud puhuu murhaaja-Althusserista (vuonna 1980 Althusser kuristi mielenhäiriössä vaimonsa), jonka mieli järkkyi, muttei kuitenkaan kynä. Kysymyksessä on jonkinlainen Althusserin motivoitu paluu teorian – tai ideologiakysymyksen – tasolla.

Bourriaud harrastaa kolmi- ja nelijakoja. Ensin ovat Marx, Freud ja Courbet. Courbet pääsee nyt parempaan seuraan kuin aikoinaan Clement Greenbergillä, joka antoi hänelle pinnan valloituksen aloittajan statuksen. Tässä Courbet edustaa irtiottoa normien vastaisen realismin suuntaan. Kolme nimeä viitoittaa kolmijakoon: 1) progressiivinen politiikka, joka ottaa huomioon poissuljettujen ryhmät (Marx), 2) psykoanalyysi, joka tarkastelee repressoidun aluetta (Freud) ja 3) taide, joka estetisoi arvottoman (Courbet). Nämä kolme aluetta toimivat Bourriaudin mukaan voimaperäisesti idealisointeja vastaan ja avaavat tietä – mitä ilmeisimmin – exformian kautta.

Ratkaisu on oikeastaan vain ideaalissa mielessä toimiva, koska heikko lenkki on juuri taide. Kaikki taide ei nimittäin estetisoi arvotonta tai luo visioita negaation kautta, kuten linja Caravaggio, Courbet, Dix ja (varmaankin myöhäinen) Ed Ruscha saattoi tehdä. Läheskään kaikki taide ei paljasta repressiota tai paljasta vallitsevaa ideologiaa uudella tavalla. Bourriaud joutuukin käyttämään käsitettä taide ideaalissa mielessä – jolloin se ei yhtäkkiä sovikaan tähän kolmikkoon, metodisesti – kuin vain niissä harvoissa tapauksissa, joissa se sopii. Taide on kirottu asia, kun se idealisoidaan yleiskäsitteeksi, jonka täytyy tuottaa aina vallankumous kuin itsestään. Tämä on hyvin ranskalainen kanta, onneksi ei kuitenkaan Bourriaudilla niin vahva kuin se on/oli Lyotardilla, Didi-Hubermanilla, Rancièrellä ja Deleuzellä – nämä kaikki kun juuttuivat etsimään visuaalisen ydintä ”kirjaimen kirousta” vastaan. Realismin real ja exform tuntuvat kuitenkin yhdessä kantavan Bourriaudin ajatuksia eteenpäin.

Asian kannalta tärkeämmäksi osoittautuu kuitenkin Bourriaudin nelijako: tiedostamaton, kulttuuri, ideologia ja fantasmagoria, ts. 1) varhaisen lapsuuden rakentuminen, 2) identiteetin muodostuminen (sensibilité – tämä 1700-luvun keksintö, tuo omaksuttujen asioiden värinä), jolloin muodostuu myös 3) subjektin ideologia – ja lopulta 4) jaettu kollektiivinen mielikuvitus (s. 64). Oikeastaan jo aiemmin selviää, että nämä kaikki neljä momenttia väistämättä liittyvät ”ei-ajatellun” alueeseen. Jos taiteilija huomaa, missä ei-ajateltu vuotaa ajateltuun tai miellettyyn, kysymyksessä on suhde, jota voi nimittää exformiksi (vrt. s. 27). Oikeastaan tässä Bourriaud lämmittää uudelleen Michel Foucaultin käsitteen l’impensé – tai ”mikä tahansa nimi sille annetaankin” (Foucault). Exform saattaakin siten olla lähellä Foucaultin formes de’impsensén (1966, 337) tiedostamatonta dynamiikkaa. L’impensable?

Bourriaud’n paluuta Althusserin ideologia-käsitteeseen motivoi ajatus siitä, että se kuuluu ei-ajatellun alueeseen ja voi siten helposti transformoitua minkä tahansa ryhmän instrumentalisoiduksi kokonaisuudeksi” (s. 25). Ideologia muuntaa epävarmoja seikkoja realiteeteiksi. Althusser: ”Ideologia, kuten tiedostamaton, valtaa asemansa ’selkämme takana’” (s. 18). Filosofi puhui myös ”ideologisista valtiokoneistoista” – instituutioista valtiovallan osana. Ideologia perustuu jaettuihin odotuksiin ja on sosiaalisen koheesion ylläpitäjä (s. 80). Althusserista poiketen voikin sanoa, että ideologian esitietoiset mekanismit eivät tarvitsekaan selkeää interpelaatiota tai propagandaa (”hei sinä siellä”; tai ”juuri sinulla on velvollisuus…”) vaan ne sanovat ”me” siten että kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen (esim. valtionvarainministeriömme virkamiehet eivät ole lahjottuja, kun he pääsivät uudelleen ehdottamaan hallintorekisterilakia uuden hallituksen astuessa virkaansa), ja siihen, että ollaan innostuneita, kun voidaan olla osallisena hallinnon kannan omaksumisessa. Tästä huomaa, että ideologia on rautainen keksintö: sen rekuperaatioteho ei vähene siihen liittyvien mielikuvien vähetessä. Tätä Bourriaud haluaakin korostaa. Kuitenkaan tekijä ei tuo esiin vanhaa nuoren Marxin maksiimia: hallitseva ryhmä ”on pakotettu esittämään omat intressinsä koko yhteiskunnan yleisinä intresseinä”. Hän vain toteaa: ”ideologioiden loppu” on itsessään ideologinen.” Tämänhän on moni muukin tajunnut useamman kerran. Kun heität ideologian ovesta ulos, se tulee tuuletuskanavasta – aina hieman erinäköisenä, eikös juu. Bourriaudin ajatus, että Althusser ei olisikaan juuri lukenut Marxia, voidaan kuitenkin panna omaan arvoonsa – vaikka se heijasteleekin myöhäisen Althusserin omia hieman harhaisia kuvitelmia. Pour Marx -teosta ei voi kirjoittaa kastamalla kynää koko ajan sumuun.

Määriteltyään exformin tai exformaalin (la exform) Bourriaud ei juuri palaa käsitteeseen vaan ikään kuin luo uuden käsitteen, realismin, sen tilalle. Sitten hän yhtäkkiä vain toteaa, että exform onkin psykoanalyyttinen (s. 27). Se selittyy juuri ei-ajatellun alueen suuruudesta ja siitä, miten vaikea on murtautua sen ulkopuolelle reaaliin, joka Bourriaudilla täytyy tarkoittaa kriittistä irtiottoa ja vertailua. Tässä mielessä ongelmallinen on hänen ajatuksensa: reaalinen on aina ”ideologian sementöimää” (s. 68). Reaalin ja realismin suhde jää lopulta selittämättä tai ehkä juuri exformin varaan.

Ideaalien vastustaminen taiteen avulla on aina ongelmallinen projekti, koska suuri osa taidetta on taidetta opittujen radikaalien mallien mukaan ja niiden elvyttämiseksi tai niiden lepyttämiseksi ja normalisoimiseksi. Radikaalin taiteen affirmaatio vie suurta osaa taidetta kohti uusia normaaliuden voittoja. Tälle prosessille ei voida mitään, se on itse asiassa osa suurta ei-ajatellun nelijakoa. Se on murrettavissa vain mikromuutosten tasolla: mitä uusia piirteitä kukin taideteos tuo tähän ”ideaalien” paljastamiseen? Yleensä juuri radikaali taide aiheuttaa palvontamenoja, joista ääriesimerkki on ollut järkyttävä Joseph Beuysin seuraajien mimesis: Beuysin ja hänen hattunsa kuvaamiseen juuttuminen, joka ei edes herättänyt laajoja kriittisiä alaääniä vaan suurta hyväksyntää. Tämä mimesis paljasti myös sen miten taiteen prosessit eivät säästy kulttuuriantropologisilta lainalaisuuksilta! Taidetta voi tehdä miten vaan, mutta prestiisikysymykset säätelevät normaalitaidetta enemmän kuin ne säätelevät psykoanalyysia. Prestiisi on nykyajan divinaatiota.

Bourriaudin ajatukset otsikkotasolla ja ehkä muutenkin tuovat mieleen Brandon Taylorin erikoisen yrityksen yhdistää postmoderni, realismi ja (pinnallinen) Lacan-tulkinta hänen teoksessaan Modernism, Pormodernism, Realism: Critical Perspective for Art vuodelta 1987 – teos, joka ilolla otettiin vastaan sellaisilla kultturialueilla kuin Jugoslavia. Kuitenkaan Bourriaudin teosta ei voi edes verrata Sarah Wilsonin sekä sisälöllisesti että argumentatiivisesti jykevään teokseen The Visual World of French Theory vuodelta 2010 – se kun käsittelee kysymystä realismista aivan eri tasolla kuin Bourriaud, koska Wilson pikemminkin intelletuaalisesti kartoittaa ranskalaisen ajattelun suhdetta erilaisiin kuvantekemisen muotoihin kuin esittää “ohejlmaa”.

Lopultakaan Bourriaud ei löydä paljonkaan käyttöä käsitteelleen exform. Pikemminkin vanhat taas vetävät pisteet kotiin: toissa vuosisadalla syntyneet Walter Benjamin ja Aby Warburg ovat jälleen – juuri hänen alussa esittämän repressioteesin vastaisesti – tuoreita uudistajia. Eikö tämä tällainen linja koskaan ehdy: Morelli – Benjamin – Warburg? Kun viitataan Courbet’hen ja Benjaminiin, alkaa exformin käsite näyttää ex-formilta. Lisäksi: kun lähtökohta on liian syvällä poliittisten rakenteiden analyysissä, voi taiteen suhteen päätyä ”historian enkelin” valmiiksi petattuun kyytiin – niin että se muuttuu ”massojen enkeliksi” (s. 31). Ongelma on se, että Bourriaud ei ulota ideologia-analyysiään taide-ideologian alueelle. Toisaalta uudessa teoksessa taiteesta puhutaankin vähemmän kuin alussa mainitsemassani kirjassa. Taide-esimerkit esiintyvät vain kiinnostavina viitteellisinä ulokkeina tekijän teorianmuodostuksessa.

Bourriaud onneksi välttää Rancièren kuluneen vastakohta-asetelman: kuva materiaalisena välittömyytenä vs. kuvan diskursiivisuus. Sen sijaan hän puhuu kuvasta heterokroonisena entiteettinä, joka sisältää monta aikatasoa eikä siten välttämättä kiinnity modernismin ajatukseen kuvan kehityksestä.

Lopulta ei piirry kovinkaan selkeää punaista lankaa, jonka avulla exformin voisi sitoa muihin hänen esiintuomiinsa käsitteisiin. Jokaiseen käsitteeseen tartutaan niin, että liima viereisiin jää ohuehkoksi ja hieman murenee. Ehkä se on lopulta tarkoitus.

 

Kirjallisuus:

Foucault, Michel 1966. Les mots et les choses. Paris: Gallimard