Altti Kuusamo Ilmestynyt Nanna Suden näyttelyluettelossa
Ylikypsä hetki ja tuore ajattomuus
Nanna Suden maalauksissa
Taaiime is on my side – yes it is.
Rolling Stones
Nanna Suden maalaustuotanto muodostaa laajan sarjan erilaisia psyyken maisemia. Hän on ”uusekspressionismiksi” kutsutun suuntauksen lapsi, mutta tavalla, joka on myös päästänyt halun kentän erilaiset tunnelmatekijät mukaan maalaukseen, kiiltäviä kitsch-elementtejä välttelemättä. Juuri tämä erottaa hänet opettajastaan Leena Luostarisesta.
Maalausten ilkikurinen keveys, keimailevat värit ja kitsch-yksityiskohtien kiusoitteleva ryöstöviljely, maisemien eroottinen aaltoilevuus ja halun aavat olivat varhaisten maalausten tajunnansisältöä – kuin myös horisontissa kellivät heleät ja utuiset intohimon jäljet. Katsoja tunsi, että ”tuonne”, jossa on painoton täyttymys, on onneksi matkaa. Syntyi maisemia, joissa olevan välitilan yli katseen oli päästävä. Susi löysi varhaistuotannossaan uuden ilmavan ja vaalean Arkadian.
Kirjoitin Suden maisemien ”iloisesta kodittomuudesta” vuonna 2003 seuraavaa: ”Suden maalaukset ovat maiseman läikähtelevää burleskia: sen eripariset osaset piehtaroivat toistensa läheisyyteen niin, että ideaalinen liittyy satunnaiseen, mutta itsepintaisesti, vailla pidäkkeitä.” Ja: ”Maisema rehottaa ja viettää kohti ’naurun kuilua’ (Kierkegaard)”. Sittemmin Suden maalaukset ovat käyneet myös traagisen kuilun reunalla – palatakseen sieltä takaisin kankaat täynnä halun poskipunaa. Vastakohtaisten tunnetilojen jännittäminen maalauspinnalle on ollut uusiutuva haaste.
Maalaus on ollut jo kauan alue, jossa figuurien välisen ”tyhjän tilan” täyttävät väriratkaisut joilla itsellään on substanssiarvo. Tämä näkemys korostuu Suden tuotannossa ehtimiseen – vaikka painotukset vaihtelevat.
Nanna Susi varmasti allekirjoittaa romantikko Gérard de Nervalin huumaavan romaanin Auroran ajatuksen romanttisesta totuuden käsitteestä: ”Uskon, että tunteet ovat totta.” Voisi puhua myös tunteen totuuden ikuisesta paluusta. Kun aiemmin Kreikassa totuutta pyrittiin löytämään kontemplaation keinoin, romantiikan jälkeen sitä on tarkastellut ilmaisuvälineisiin paneutuva vita activa, aktiivinen elämä. Romantiikka siirsi totuuden toimintaan: mukaan pääsi kaikki mahdolliset tunteet. Susi ei kaihda keinoja ilmoittaa tämä asia jopa teosotsikoilla, esimerkiksi Please Romanticism! Vita activaan viittaa myös suuri kuvallinen toimeliaisuus, Nanna Suden suuri tuotanto.
Vuonna 2003 Nanna Susi totesi ”Avaruus on kehystämätön tila. Kehystämätön loputtomuus on rajattava. Avaruus ei ole oma kotimaisemaani. Se on laajeneva maailmankaikkeus, joka näyttäytyy meille vain maan päällä.” 2000-luvun alussa kaikkeusfantasioilla saattoi olla hauska ja heleän itseironinen kitsch-korotus: Susi osoitti, kuinka banaalit halut ja näyt hallitsevat arkipäiväämme. Kirjoitin Suden sen hetkisistä maalauksista: ”Tähdet ovat loputtomuudessaan ja kaukaisuudessaan kodittomuuden ilotulitusta, iloista ja uusia haasteita etsivää kodittomuutta. Tähdet muuntuvat väistämättä kulttuurin valoisiksi tähteiksi”. Ja: ”Turkoottinen vihreä on uusi narkoottinen sana Suden kuvakielessä”. Tämä narkoosi onkin sitten jatkunut tasaisen epätasaisena turkoosin viljelynä. Sen käytössä on oma johdonmukaisuutensa, sillä on tunnelmia pelastava roolinsa Suden useissa kompositiotiheiköissä.
Myöhemmin (2017) Nanna Susi muisteli: ”Nuorena latasin maalaukseni täyteen symboleja. Nyt tuntuu, että olen kantanut vastuuta niin pitkään, että symbolit ovat pudonneet matkasta.” Tämä on varmasti totta. Kuitenkin symbolit ovat kiusallisen piiloutuvaa ainesta. Ja romanttinen symboli on ensin ”teokselle itselleen” – kuten Goethe sanoi – ja vasta sitten viittaa tiettyihin tarkkoihin allegorioihin. Juuri värikerrosten ja voimaviivojen tehtävä on häivyttää selkeärajaiset symbolit. Siten osa aiheista kohoaa symboleiksi jo niiden värillisen ilmenemismuodon ja lähiympäristön takia. Symbolien tarkat merkitysrajat liukenevat väreihin. Niiden tilalle purjehtivat tiedostamattomat, ns. romanttiset symbolit, jotka jo Goethe koki luonnollisina, intuitiivisina ja ”ulkokohtaisen” allegorian vastaisina.
Vuonna 2013 Timo Valjakka katsoi, että Susi on ”leikannut maalauksistaan niille pitkään ominaista, monesti sokeriseksi yltynyttä symboliikkaa”. Valjakka täsmentää: ”Suden taiteen painopiste näyttää olevan siirtymässä symbolisista kuvista maalauksen itsensä suuntaan”. Jo vuonna 2007 Otso Kantokorpi pani merkille, että ”uudenlaisen herkkyyden ja valon” lisäksi oli ilmestynyt myös ”jonkinlaista raakuutta” joka oli vähentänyt ”koreilevaa elementtiä”.
Oikeastaan Suden maalaustoiminta on ollut sokeeraavaa juuri siinä, että hän ei ole karttanut sokeroituja aihealueita. Tätä kautta hän on lähestynyt ikään kuin takakautta yhteisiä ja jaettuja banaaleja tunteitamme ja samalla kolkutellut suomalaisen maalauksen ornamentin kieltoa.
On tärkeää panna merkille, että Sudelle maalaaminen on yhteydessä hänen kirjoitustyöhönsä. Siten vanha ajatus ut pictura poesis -yhteys (sitä mitä maalauksessa, sitä myös runoudessa), joka jo 1800-luvulla kääntyi kuvan ja musiikin yhteydeksi, on Sudella postmoderni ja elinvoimainen. Monet hänen maalaustensa nimet ovat otteita hänen kirjoitustyöstään.
Susi tuo myös uutta kokosanastoa suomalaiseen maalaukseen. Niitä ovat jättiläismäiset kasvokuvat ja suuriksi venyneet asetelmat. Vuoden 2012–2013 Helsingin taidemuseon näyttelyssä ”Underneath the Eyes” Susi asetti esille isoja kankaita ylisuurista kasvoista. Maalausten valtaisa koko tekee Suden naishahmot hämmentävän läsnäoleviksi, vaativiksi. Vihreät silmät -maalauksen (2012, 280 cm x 140 cm) tuiman tummat kasvot ja katse sekä merenvihreän asun sivellinhuiskeinen tiheikkö naulitsevat katsojan suggestioon teoksen äärelle. Maalausten koko virittää katsojassa subliimin tunteen, kasvot tulevat kohti ja silti korostavat pintavaikutelmaa. Katsojan on vain antauduttava subliimin tumman pakottavuuden edessä. Äärimmäisiin tunnetiloihin viittaavat myös muiden maalausten kasvojen tylyhköt ilmeet: Hengenpelastaja (2012) näyttää enemmänkin hengenriistäjältä, ja Vierailu kevään luo (2012) henkii syksyä. Ihastuneessa (2012) puolestaan on itseään syövää pahastuneisuutta. Taitoluistelua-maalauksessa (2011) transparentti poskisuudelma on jäänyt päälle. Tutkimusmatkailijassa (2011) kasvot taas ovat osittain huuhtoutuneet pois, mutta poskisuudelma on ikuinen. Satunnainen pyrkii kuin huitaisten kohti ajatonta.
Nämä epäsovinnaiseen velvoitetut femme fatalet virittävät teeman ja sen vastakohdan saman sisältökehän, dekadentin, piirissä – ja herättävät myös tätä kautta pohdinnan temporaalisuuteen kuuluvasta ns. palautuvasta kehärakenteesta, koska vastakohtien ykseydellä on tapana tiivistää aikakokemusta, kiertyä itseensä. Läsnäolo ja nyt-hetki voimistuvat kasvojen koon suuretessa – ja syöpyneet viirusilmät virittävät torjunnan. Aaltoja odotellessa -maalauksen (2012) kasvot lopulta pyyhkiytyvät tummentuvaan turkoosiin.
”Underneath”-sarjan maalausten mieshahmot ovat seisaallaan ja eksyksissä maalauksen viivatiheikössä – Koira haukkuu jossakin (2012). Miehet kastuvat värien tihkusateeseen – virtsatessaankin. Nipistys tuo mukaan flegmaattiseen mieheen kohdistuvan pikku kiusauksen (2012). Haamurajassa (2012) kasvojen virnistys on siirtynyt hahmon ympärille värien irvistykseksi. Suden aiemmat romanttiset ajattomuuden ja avaruuden teemat rantautuvat uusiin, hieman tyhjentyneisiin maisemiin ja uppoavat megalomaanisiin tuijotuksiin.
Melankoliset kuuset, uhmakkaat naiskasvot ja harhaan joutuneet miehet kansoittavat vuosien 2012 ja 2013 maalauksia. Aiemman sähäkkyyden ovat korvanneet hitauden tummat teemat: olemassaoloon tahmeasti heitetyt kasvot ja kehot. Tummat murretutut värit ikään kuin raatelevat puolityhjiä maisemia. Raskaat värit ja impasto korostavat hitauden synestesiaa, aistiyhtäläisyyttä. ”Maalauksissani on onnen ja kauhun tasapaino,” toteaa Susi. Kysymyksessä on myös herkkyyden ja raakuuden vavahteleva balanssi, dysforian ja euforian vuorottelu. Kun Susi heittää katsojat synestesioiden armoille, hän varmasti samalla toivoo, että itse päätämme kuitenkin assosiaatiovirrasta, jonka maalaus kytkee päälle. Simultaanisuuden, samanaikaisuuden kokemukset ovat oikeaa duréeta, asioiden kestoa – ja vaatimalla vaativat usein synestesian pilkahduksen.
Vuoden 2013 ”Yhdeksän henkeä ja lämpiöt” -näyttelyn kissanaiset jatkavat aiempia lähikuva-aiheita. Ne putkahtavat kuviin raapivine viirusilmineen ja katsovat panssaroidun maskin takaa: Leikki (2013), Mayflower (2013), Kujakatti (2013) Katinkulta (2013) – ja myyttiset Eden (2013), Pohjanneito (2013) ja Sahara (2013). Sfinx-maalauksen (2013) pitkien, tummien silmänaukkojen viiltävä katse on suojassa panssaroidun visiirin takana. Mitään ei jää arvailun varaan silloin, kun kaikki jää arvailun varaan. Tuijotus pysäyttää ja jähmettää. Meduusan tukka ei aukea. Tuijotus salpaa myös ajan, ja periodien saranat narahtelevat. Mieleen tulee Edith Södergranin runon säkeet: ”Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – / loihtijatar, / tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan / minulle olemassaolon?”
Vuoden 2013 haastattelussa Susi toteaa: ”Tällä hetkellä murretut värit hoitavat minua. Jos maalaaminen ei kulje, saatan inspiraatioksi lukea jotain.” Aamulehden haastattelussa (2017) hän toteaa: ”Väkivalta ja runkkaustaide ovat aina olleet sallittuja, mutta auta armias, jos on tavoitellut sielukasta.” Sielukkuuden on katsottu olevan sukua hempeille väreille ja koristeellisuudelle pitkin modernismia. Siksi rokokoon lecon d’amour -tyyppisten pienoisveistosten värit nähtiin myöhemmin vain hempeänä kitschinä. Postmoderni ei ehtinyt korjata tilannetta. Myöhäismodernin myytit voittivat uudelleen 2000-luvun alussa. Periodivaihteluista huolimatta väri pysyy aiheen symbolisena käytinaineena, ja tasavertaistaa aihealueita. Susi palaa tämän tästä raskaisiin, tummiin, jopa painostaviin värihyytymiin. Heleän ”Jälkiä”-sarjan jälkeen etenkin maalaus Hourglass (2017) ei lupaa lopun olevan raikas ja auvoinen: monet värikerrokset saattavat osin peitellyn tiimalasin ja raskaan tumman puun symmetriaan, jota voimistavat illusorisen etualan ranta, välissä oleva vesiaihe ja taustalla ohut tumma veto vastarantaa.
Kuvatilan jäsentely luo aina ajatuksen kuvatun hetken kestosta ja sen merkityksestä: miten näemme sen, mitä emme näe, ajan. Tavoitamme sen vain tilan kautta. Hetki ja ajattomuus muodostavat tilan kautta solmitun erikoisen liiton maalaustaiteessa. Ajanmäärityksiin liittyy suoraan kaksi Nanna Suden sarjaa, ”Perjantaikukkia” ja ”Hei hetket” peräkkäisiltä vuosilta 2014 ja 2015. Myös maalausten otsikot viittaavat usein aikakysymykseen, sellaiset kuin Sininen hetki (2012–2013), Pieni ikuisuus (2014), Pyhä hetki (2016). Teema muljahtaa hauskasti nurin nimessä From Eternity to Here (2017). Muutamiin maisemiin, jotka ovat täynnä väritapahtumia, on sijoitettu yksi hyvitystä hakeva ja ironinen kitsch-piste: ruusu hennon varren päässä, hetken merkiksi. Susi toteaa ykskantaan: ”Hetket muuttavat elämän suuntia.”
Toiminta on aina hetkellistä, mutta saattaa viitata suurempiin aikajaksoihin samanaikaisesti, melko usein ikuisesti toistuviin aiheisiin ja sitä kautta vain raottaa ajattomuutta. Kun ajattomuudesta on puhe, on alistuttava ajatukseen, että sitä voi tarkastella vain ajallisuuden kautta, vain ajan hahmomielteen viemänä.
Venytetty aika
Kuvataiteen suhde aikaan on kautta historian ollut suuri, melkeinpä ratkaisematon haaste. Havaittua aikaa kun on mahdotonta pilkkoa pieniin osasiin. William Jamesin mukaan tilallinen läsnäolo on alkuperäinen ajan havaitsemisen yksikkö. James täsmentää: ”Alkuperäinen perikuva ja prototyyppi kaikelle käsitetylle ajalle on tilallinen läsnäolo, lyhyt kesto, josta olemme välittömästi ja väistämättömästi tietoisia.” Aika on siten ensisijaisesti paikannettavissa tilaan. Tietyt paikat virittävät tietyn ajanmielteen, tietyn hetken tunnevirityksen.
Ajallinen tapahtuminen alettiin viime vuosisadan alussa ymmärtää hahmoksi, ei niinkään lyhyiden elementtien toisiaan sysiväksi sarjaksi. Aika hahmottuu erilaisina hahmojatkumoina. Kuitenkin nyt-hetki tuotti päänvaivaa. Monet filosofit ovat arvostelleet ajatusta, että olisi olemassa jokin ”nyt” epäjatkuvana entiteettinä. Vanhan punctum temporis -kysymyksen, sen miten voimme osittaa aikaa havainnoissamme, ratkaisi Henri Bergson ja myöhemmin hahmopsykologit. Bergsonin suuri idea oli kesto eli durée ja hahmopsykologien ajatus siitä, että ajankokemus on aina jonkinlainen hahmo, jota ei voi palauttaa osiinsa. Kaikki tämä merkitsi viime vuosisadan alussa aikavillitystä, Albert Einsteinin suhteellisuusteorian säestämänä. Kesto merkitsee omaa aikakokemustamme. Abstrakti, homogeeninen aika on vain tämän duréen eräs merkki. Bergsonin mukaan voimme kokea puhtaan duréen, kun keskitymme vain omiin sisäisiin kokemuksiimme. Hän myös korostaa muistin aktiivista roolia nykyhetken jäsentämisessä. Bergson: ”Tämä mielikuvituksellinen, homogeeninen aika on [–] kielen idoli, fiktio, jonka alkuperä on helppo löytää. Todellisuudessa ei ole olemassa vain yhtä keston rytmiä”. Olemme vain tietoisesti sisäistäneet julkisen kellon ajan, vaikka sisäinen elämämme elää heterogeenisessä ajassa, assosiaatiot menneisyydestä muuttavat kokemaamme nykyhetkeä – ja saattavat tällä tavoin pidentää ja lyhentää ajan kokemista. Bergsonin mukaan välitönkin havaintomme on muistin stimuloima.
Muisti tuottaa lisää aikaa nykyhetkeen. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, romanttinen filosofi, totesi aikoinaan: “Ei ole olemassa aikaa ’itsessään’, on vain temporaalisuuden ja historiallisuuden konkreettisia horisontteja, joista jokainen perustuu alkuperäiseen kiintymykseen aktiin, sen perustavanlaatuisen eleen pidättelyyn”.
Muisti aktuaalistuu joka hetki ja ottaa huomaamattomalla tavalla osaa siihen, mitä usein erehdymme nimittämään puhtaaksi nykyhetkeksi. Muisti ottaa osaa keston kokemukseemme voimakkaasti värittäen kokemaamme läsnäolontuntua. Nanna Suden seuraava havainto on paljon puhuva: ”Kun matkustaa maisemissa, joita ei tunne, ja äänissä, jotka ovat vieraita ja tuoksuissa joista ei osaa päättää, ovatko ne miellyttäviä vai epämiellyttäviä, muistat yhtäkkiä ison määrän elämäsi unia. Ja kaikki, kaikki tuntuu sen jälkeen hyvin tutulta.” Tämä Suden huomio liittyy hänen ja Canal Cheong-Jagerroosin yhteiseen Kiinaan ja Suomeen kohdistuneeseen matkaprojektiin ”Red and Blue” (2015), jolla oli pituutta 25 000 kilometriä. Se oli nimenomaan suunnattu myös digitaalista nojatuoliaikaa vastaan.
Suden maalaussarja ”Hei hetket” vuodelta 2015 herättää jo otsikossa kiinnostuksen aikakysymykseen. Maalaukset Rakkaudesta vihreään (2015) ja Taivaan tuuliin (2015) ovat hetkellisyyden kukkakimppuja, toinen räjähtävästi turkoosi, toinen kuvaa hetken ohutta läpikuultavuutta. Maalauksia katsellessa ihmettelee, miksi puhutaan ”ohikiitävistä” hetkistä? Eivätkö ne vain osu kohdalle? Ainakin Susi tarttuu tilaisuuteen ja nappaa hetken, carpe diem. Lause on Horatiuksen Oodeista ja kehottaa Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokaisen eteen tulevan hetken. Tämän kehotuksen Nanna Susi näyttää ottaneen vakavasti: ”poimi” jokainen ”päivä”. Mainitsemani maalaukset ovat läpikuultavan toiminnan jälkiä, toimeliaisuuden puhdistamia merkkejä. Kun taas Kirsikoita-maalauksen (2016) tumma, siniseen taittuva tausta ja paksusti muovaillut punaviolettiset kirsikat viittaavat siihen, että maalaus ei luovuta sisältöään hetkessä, vaan kuvaus imee itseensä eri tunnelmatekijöitä. On tärkeää huomata, että kysymys hetkestä on syvimmältään synesteettinen, aistiyhtäläisyyksiä janoava. Kun sanomme ”raskas”, mieleen saattaa tulla yhtä aikaa Rembrandt kuin norsukin.
Voi sanoa, että kaikki maalaukset pyrkivät nyt -kategorian voimistamiseen, ikuiseen preesensiin. Usein on sanottu, että maalaukset eivät osaa olla imperfektissä tai sanoa ”eilen” tai ”kohta”. Nämä paikantavat ja osoittavat deiktiset ilmaukset on haaste, jossa abstraktille siveltimenjäljelle on sälytetty toiveikas tehtävä. Maalaus on ainakin oppinut sanomaan ”tässä” yhä voimaperäisemmin.
Edward T. Hall on todennut: ”Aika ei ole vain muuttumaton vakio, kuten Newton oletti, vaan joukko käsitteitä, tapahtumia ja rytmejä, jotka kattavat erittäin laajan ilmiöulottuvuuden”. Aika saattaa saada merkityksiä, jotka ovat yhtä aikaa kerroksellisia, moninaisesti viitteellisiä ja jopa absurdejakin. Kulttuurinen kerronta harhauttaa kronologian. ”Miten ikuisuus alkoi”?, kysyy Jorge Luis Borges kirjoituksessaan ”Ikuisuuden historia” ja pohdiskelee Augustinuksen Tunnustusten ja Plotinoksen Enneadien sisältämiä ajan ja ikuisuuden ongelmia. Augustinus yritti tunnetusti kumota kysymyksen: mitä Jumala teki ennen luomistapahtumaa? Borges puolestaan kysyy, virtaako aika menneisyydestä tulevaan, vai päinvastoin?
Hall jakaa kulttuurin eri tuotokset korkea- ja matalakontekstisiin viesteihin. Matalakontekstiset viestit voidaan omaksua nopeasti, korkeakontekstisten omaksuminen taas ottaa aikaa. Kysymys on helppolukuisten ja paneutumista vaativien kulttuurin objektien, yksiköiden ja kokonaisuuksien välisestä vastakohdasta, tyyliin ”Haluatko miljonääriksi” >< Shakespeare, tai: matkamuisto >< Rembrandt. Korkeakontekstisten teosten kontekstipitoisuus kasvaa vielä eri tulkintojen myötä, koska ne tuottavat lisää konteksteja tulkintahistorian kasvaessa. Runo voi syntyä hetkessä, mutta sen pakatun merkityksen purkaminen vaatii aikaa ja paneutumista. Hetki on tässä mielessä relatiivinen: se saattaa sisältää kokemuksen pakkaamia merkityksen kerroksia. Sama koskee myös abstraktia maalausta. Usein se on enigma ja avaa vanhaan taiteeseen nähden uuden aikahorisontin, joka liittyy enemmän kuin koskaan tekemisen aktiin.
Modernismin ajan taiteet kävivät ns. julkista aikaa vastaan. Subjektiivista, psykologista aikaa pidentämään syntyivät aikaromaanit (Proust, Joyce, Lowry). Elettiin stream of consciousnessin aikaa. Se miten vastaava ajan virta paikannetaan kuvataiteissa, on ollut kutkuttava enigma ennen modernismia, sen aikana ja on edelleen.
Jokainen tapahtuma ottaa oman aikansa, irrottaa ilmiön ajan lineaarisesta vyöstä. Kun tapahtuma irtoaa ajan kulusta ja syklisoituu, se samalla kääntyy subjektin aikareflektioksi. Tapahtuma on aina enemmän kuin siihen kuuluva lineaariseksi laskettu aika. Suden maalaaminen on tapahtumaa kankaalla ja kankaalle. Silloin kun tapahtuma pysähtyy, se muuntuu ajattomaksi. Sudelle maalaus tapahtumana on heterogeeninen, sekä tunnevaikutukseltaan että elementeiltään, joihin kuuluvat myös joukko vastakkaisia tunnetiloja murretusta ekspressiivisyydestä muuntuneisiin kitsch-elementteihin ja jaettuihin tunnetiloihin. Maalaukset ”täällä vaihtelevat”, tunnepohja saattaa kuitenkin olla yhtä voimakas, mutta aina uudelle tavalla kuvan eleiksi muutettu. Nanna Susi:
Katson lattialla makaavia maalauksia. Ne sisältävät aikaa. Sen enempää ei ole. Nyt tiedän. Maalaaminen ei ole kunnianhimoa. Työ on itsekunnioitusta, itsekunnioitusta ajassa. Ja aika on ihmisen matka valitsemassaan totuudessa. Aika on perusrauha. Avain on rohkeus.[–] Aika on tasa-arvoista. Ajan kerrostuneisuus on läheisyyttä.
Suden maalaus Haarautuvien polkujen puutarha (2017) on värin ryöpsähtävien poimujen noitaympyrä. Teosnimi palautuu Borgesin tunnetun novellin nimeen. Moniulotteisen tarinan eräs keskeinen ajatus on: ”Toistukoon haarautuvien polkujen puutarhani monessa tulevaisuudessa mutta ei kaikissa.” Lauseen loppu tuo kertovan subjektin mieleen ”kuvan haarautumisesta ajassa, ei avaruudessa.” Vähitellen tarinan kertoja oivaltaa, että kyseessä onkin kaoottinen romaani, ei puutarha, ja siinä haarautumiset tapahtuvat vain ajassa: päähenkilö valitsee kaikki mahdollisuudet yhtä aikaa, ja ”jokainen mahdollisuuden toteutuma on lähtökohtana uusille haarautumille” ja uusille tulevaisuuksille.
Samalla tavalla Susi maalaa yhtäaikaisen haarautumisen mielteitä, mutta jättää kuitenkin mahdollisuudet eri tulkinnoille avoimiksi. Monet tulkintareitit tuntuvat olevan yhtä aikaa voimassa. Myös maalaus Luulen, että olemme eksyneet (2015) viittaa harhailuun ja haarautuvuuteen juuri haarautuvien ja harhailevien siveltimenvetojen kautta – siitä huolimatta, että horisontissa siintääkin valon vaakalinja. Eikä huomiotta voi jättää suurta maalausta Kuiskivien toiveiden puutarha (2016–2017), sen värikerroksia ja notkuvien kukkaköynnösten viekoituksia – tai Kaikki kuut -maalauksen (2016) purjehtivaa asetelmaa ja sen yhtäaikaista täyteyttä. Suden tämän vuoden (2018) maalauksissa vaivoin erottuva pieni vene seikkailee haarautuvien värien tiheikössä, eri syvyyksillä. Pieni vene on karannut Suden aiemmista maalauksista. Susi luo värikerrosten ja viivojen kautta samanaikaisuuden tunteen: monet ratkaisut ovat yhtä aikaa voimassa.
Hallin mukaan ihmiset voidaan jakaa monokronisiin ja polykronisiin tapauksiin. Monokroninen ihminen tekee yhden asian kerrallaan, polykronisella tyypillä on yhtäaikaisesti vireillä useiden eri asioiden lankavyyhti. Polykroniset ihmiset käyvät hidasta sotaa kalenteriaikaa vastaan. Hallin mukaan tällaisia ihmisiä ovat intiaanit, arabit ja turkkilaiset, myös siinä mielessä, että he eivät koskaan ole yksin. Monokrononen aikakäsitys vallitsee parhaimmillaan toimintaelokuvissa: katsoja jännittää suolet mutkalla sankarin selviytymistä viime minuutilla. Monokromaattinen aika tuottaa myös portfolio-ihmisiä. Eva Hoffman toteaa: ”Me edelleen nojaudumme instrumentaalisen myöhäis-kapitalismin versioon Kronoksesta [ajan jumalasta]: yritämme hyödyntää kaikkinaisesti jokaisen hetken ja puristaa siitä ulos maksimaalisen arvon.”
Kuvantekijä on kuitenkin yksin oman polykronisuutensa äärellä. Sen luoma haaste on kuvan kaksidimensionaalinen pinta. Siihen on saatava yhtäaikaisuuden kudos. Suden semiabstrakteissa maalauksissa kuva-aiheen yksityiskohdat kietoutuvat maalaamisjäljen yksityiskohtiin; värien pastoosi levitys käärii aiheen ja syntyy polykronista polykromaattisuutta. ”I am Thousands Years Old” ja ”Between Dark and Rise” -sarjojen maalauksissa vuodelta 2017 polykronisuus korostuu myös sen takia, että Suden tekniikkaan tulee uusia materiaalisia kerrostumia kankaan päälle levitetyn silkin ja akryylivärien kautta.
Susi kirjoittaa ”Olen matkalla pieneen pisteeseen sisääni. Aukeaako sieltä tie? Tulenko itseäni vastaan? Olenko alitajuisesti kuin edeltä käsin rakentanut ajan, ajansillan, ajanhuoneen, ajantalon?” Ajatuskulku tuo mieleen Mircea Eliaden toteamuksen: ”Kaikki alkaa joka hetki alusta.” Jos Eliaden mietteitä seuraa subjektin mahdollisuuksien tasolle, voi sanoa, että taiteilija on parhaimmillaan oman elämänsä primitiivi, hänet haastaa syklinen ideoiden paluu ja uusi irtioton mahdollisuus, uusi initiaatio, siirtyminen uuteen aikaan. Jokainen tyhjä kangas on paluu alkutilanteeseen.
Aika on ääretöntä, loppumatonta (jatkuvaa), aine taas äärellistä. Näiden kahden entiteetin välimaastossa kuvataide operoi. Aikaa täytyy olla, että aine saa toteuttaa mahdollisimman monta olomuotoaan. Kuvataide myös varastoi erilaisia ajan otaksumia.
Usein sotketaan oleminen ja tämänhetkisyys. Oleminen on aina ajassa, joka työntyy pois läsnäolosta. Tässähän filosofi Jacques Derrida on oikeassa: mitä enemmän juhlimme läsnäoloa, sitä nopeammin se on juhlittua poissaoloa. Läsnäolo ei ole harhaa, mutta sillä selittäminen on. Miten selität läsnäolon? Ei ole muuta tapaa kuin viitata läsnäolon muistikuviin. Puhtaaseen läsnäoloon ei voi astua kuin kerran, ja kun sitä muistelee, se nostalgisoituu.
Tätä voi melkeinpä saumattomasti soveltaa maisematunnelmakuviin. Atmosfääri, joka on koettu, vie meidät menneisyyden temporalisointiin, jossa stimuluksena on maiseman tunneilmasto. Kun Gaston Bachelard esittää ajatuksen ilmiöiden “intiimistä valtavuudesta”, hän tuo esille seikan, joka näyttää Heideggerin ajatusten laajentumalta: ”Meitä ei ole ’heitetty maailmaan’ (kuten Heidegger toteaa, AK), koska avaamme maailman ylittämällä näkyvän maailman sellaisena kuin se on, ennen kuin alamme uneksia.” Nanna Suden asenne maailmaa kohtaan on juuri Bachelardin mainitsemaan avaamiseen liittyvää: se näkyy ensin sarjojen otsikoissa, sitten maalausten otsikossa ja lopuksi sarjojen visuaalisissa hahmoissa. Tämä avoimuus on osa Suden vapaata ja virtaavaa visuaalista katsomusta ja näkyy jopa ”Jälkiä”-sarjan maalauksen otsikossa Avoin maailma (2017).
Fortuna ja ikuinen paluu
Suuri onni. Fortuna-maalauksessa (2013, öljy kankaalle) on tumma iltapukuhahmo, jolla on lahja käsien välissä. Maassa luikertelee vihreitä siveltimenvetoja. Klassisella Fortunalla (Onnettarella) on silmät sidottu, koska hän ei välitä katsoa, kuka lahjan saa. Klassikkoteoksessaan Kultainen aasi Apuleius puhuu jopa ”julmasta Fortunasta”, joka ”palkitsee kunnottomat” eikä ”osoita suosikkejaan valitessaan minkäänlaista arvostelukykyä”. Suden Fortuna on kasvoton – tosin samalla tavalla kuin monet hänen iltapukufiguurinsa – ja lahja on paketoitu. Tausta on samean vaalean violetti, josta kuultaa myös punertavia sävyjä läpi. Fortuna elää tulevaisuudelle, Suuri Onni pingottuu yli hetkien, mutta ei silti kerro oikukkaasta lopputuloksesta. Stabiilikin Fortuna saattaa horjuttaa onnea.
Fortuna-myyttiin liittyy tiiviisti onnen, onnistumisen, saavutusten ja vastaavasti suurten menetysten jatkuva kiertokulku. Keskiaikaisissa kuvissa kuningas menettää ajan-onnenpyörässä valtansa ja uusi, nuorempi valtias nousee tilalle – eikä tämä onnenpyörä pysähdy. Onnetar on eurooppalaisen kulttuurin valtias – vain attribuutit vaihtuvat aina flipperi- ja tietokonepeleihin saakka. Onkin virkistävää nähdä, että Suden Onnetar seisoo niin vakaasti juhlapukunsa kannattelemana – eikä pallon päällä.
”Underneath the Nordic Sky” -sarjan maalauksen Coming-Going Thief (2014) figuuri näyttäisi olevan Fortunan liittolainen: avoimesti ilkeä hahmo, jolla on vihamieliset kasvot ja jonka punainen tukka valuu verenpunaiseksi väriksi muuttuen olkapäille. Tuhovaikutelmaa vahvistaa taustan punahehku. Myös iltapuku yhdistää hahmot. Hyvän ihmisen (2012–2013) katse ei kaiketi aina lupaa hyvää. Tämän maalauksen selvä vastakohta puolestaan on ”Ilmiöitä-sarjan” maalaus Onnekas mies (2013), jossa Fortunan symbolista attribuuttia esittää yläilmoissa leijaileva pallo, jossa on samoja värivetoja kuin miehen ympärillä – vaikka mies onkin hieman varjoisilla viivoilla vahvistettu. Fortuna-tematiikkaan liittyy myös vuonna 2016 valmistunut violettipitoinen Elämänpyörä. Siinä puu on saanut kantaakseen hieman tuulista elämänpyörä-aihetta. Puu humisee violettia euforiaa turkoosin sijasta. Kun Nietzsche toteaa Zarathustrassaan: ”…iäti vierii olemisen pyörä”, hän sinkauttaa ikuisen paluun teemansa rouva Fortunan armoille. Maalaus Onnellisten auringonlasku vuodelta 2016 antaa pehmeän avaimen Nanna Suden maalaamisen perusasenteeseen.
Suden maalaukset eivät tunne kaunaa, ressenttimenttiä, joka oli nietzschemäisen ”orjamoraalin” tunnusomaisin piirre. Pikemminkin kysymyksessä on ”säätelevien tiedottomien vaistojen täysi toimintavarmuus” (Nietzsche). Nietzsche toteaakin teoksessaan Moraalin alkuperästä: ”Toimeliaisuus kuuluu ehdottomasti onneen” – ja jatkaa: ”Onni on ennen muuta narkoosia, huumausta, lepoa, rauhaa, sapattia, mielen rentoutumista ja jäsenten oikomista.” Onneen viittaa – suhteellisen moniselitteisesti – maalaus Happiness is Now All (2017), jossa Susi on käyttänyt sekatekniikkaa pohjanaan silkki ja kangas. Ripaus onnea ”Perjantaikukkia”-sarjasta vuodelta 2014 on aidosti euforinen: vaalean punahehkuisella rusetilla sidottu kukkakimppu nousee kohti korkeuksia kuin ilmapallo. Euforiaa! Huomio kohdistuu myös moniselitteiseen väripisaraan, joka tuntuu putoavan alas. Huomatkaa: tässäkin kuvailussa oletamme tapahtuman, joka on sidottu aikaan.
Poikkeuksen näyttäisi tekevän Huomenna lennän -maalauksen (2015) raivokas melankolia: kuuseen ei voi kurkottaa, kun sen tummat oksat peittävät mahdollisuuden edetä ilman naarmuja. Päällekäyvä oksien huiske tukkii nimestä ilmikäyvää euforiaa. Tässäkin etualan siniturkoosi tulee avuksi. Maalaus on puhuva esimerkki Suden vastakohtia asettavasta tekotavasta.
Melankolia, jos sitä esiintyy Sudella, on useimmiten valjastettu kitschin taltuttamiseen, etenkin kissa-tematiikan ja suurten suru- ja juhlapukujen kautta. Samalla kummatkin teemat viittaavat glamouriin, ja siten glorian vanavedessä kulkevaan vanagloriaan (turhuuteen). Kuuset ovat Sudella maskuliinisia – kuten suomalaisissa kansanlauluissa. Yksittäiset kuuset, joiden oksat sojottavat yhtä alaviistoon kuin iltapuvun linja, esiintyvät juuri niin yksinäisinä ja tummina kuin suomalaiseen miestodellisuuteen kuuluu, kuten maalauksissa Lähellä, Kahdensuuntainen tie ja Pieni ikuisuus, kaikki vuodelta 2014 – loitontuakseen tämän jälkeen taka-alalle maalauksissa Luulen että olemme eksyneet ja Rakastunut rakkauteen vuodelta 2015 ja Onnellinen auringonlasku (2016). Kun melankolian merkkejä silloin tällöin esiintyy, ne myös hipovat kaunan vastakohtaa, koska melankolia on aina lopulta kosmista ja menee poikkeuksetta henkilökohtaisen ohi ja yli.
Sakraali aika. Profaani ja sakraali aika vuorottelevat jokaisessa kulttuurissa. Profaani aika liittyy ajan mittaukseen ja jokapäiväisen elämän rytmittämiseen kellon ja ajanlaskun mukaan. Profaani aika mittaa itseään kalenterilla. Kalenterit ovat käyneet yhä paksummiksi. Agenda täyttää ajan. Profaani aika loi sanonnan: ”time is money”. Kvartaalitalouden oravanpyörä on profaanin ajan vastaus pyhän ajan joutilaisuudelle. Kello ei enää raksuta Tapio Rautavaaran sanoin ”mennyttä aikaa.”
Pyhä aika pysäyttää ajan profaanin menon. Eliade toteaa: kun profaani tila muutetaan pyhäksi, kulttuurin olemassaolo ja jatkuvuus taataan ja olemisen keskusta muuttuu hetkellisesti. Initiaatioriitit, jotka sijoittuvat suurten muutosten kynnykselle, käynnistävät pyhän ajan. Joulu siirtää meidät sakraaliin aikaan, ihmiset uppoavat ”joulun aikaan” ja joulun kulttuuri pysäyttää jopa luonnon, hetkeksi. Usein sakraalin aikaan siirtyminen merkitsee uuden ajanlaskun alkua, kuten esimerkiksi uuden vuoden juhlissa. Profaanin ajan kumoutuminen ja myyttiseen aikaan siirtyminen tapahtuu Eliaden mukaan seremonioiden ja rituaalien merkitseminä. Sakraalia aikaa on myös taiteen tekeminen: se muuttaa profaanit ilmiöt pyhän keston piiriin.
Tämä pyrkimys pyhän hetken tavoitteluun on olennaista myös Nanna Suden maalausprosessille – mikä ei kuitenkaan sulje pois profaaneja aiheita. Profaanille annetaan sakraali muoto ja se toteutuu sakraalissa mielentilassa, ajautumisessa kohti ajattomuutta. Sudelle aika onkin kaikkinainen haaste:
Minä rakastan aikaa, koska se on ollut ja on. Se on läsnä ja läpäisee kaiken. Aika ei ole armollinen eikä tunteikas. Rakastan aikaa, koska se asettaa mittasuhteet elämälle, sanoille ja teoille. Aika saa ihmiset näyttämään hellyttäviltä. Aika ei anna anteeksi, mutta tunteet antavat periksi. Rakastan aikaa, koska olen siitä riippuvainen ja teen sen kanssa töitä. Aika on haastavinta, mitä on. Se on nyt, eikä se tule koskaan enää. Ja mikä parasta ja pahinta – aika pakottaa päätöksiin. Aika on aina voittaja.
”Ilmiöitä”-sarja sisältää joukon ikuisuutta rikkovia visuaalisia elementtejä. Vuodelta 2014 oleva Paratiisi ei päästä rentoutumaan. Sen ilmapiiriin tökkäisee arvoituksellinen, laiturimainen ja profaani diagonaali. Se syöksyy myöhemmin samasta paikasta tummana kahden puun väliin maalauksessa Owned by Sun (2017). Nanna Susi kommentoi Paratiisin puuaihetta: ”Kuusi on miniturpeisella saarella ja siten riuhtaistu irti maasta saarekkeeksi ikuisuuden keskelle.” Tekijä myös viittaa maalauksen oikean ylälaidan kultaiseen sydämeen – ja katolisen kirkon ihmeiden rihkamaan. On muistettava, että Susi on viettänyt pitkiä aikoja Roomassa ja muualla Italiassa ja näkee siten katolisen kirkon kuvaloiston eri tavalla kuin keskimääräiseen luterilaiseen minimalismiin totutetut suomalaiset. Vaikka viittauksia katolisuuteen Suden maalauksissa esiintyy, niidenkin sanoma usein viistää profaania, Amorin ja Fortunan johdattelemaa aikaa. ”Henkinen puhtaus loistaa himmeästi”, toteaa Susi. Kuusi kuitenkin hehkuu Paratiisi-maalauksessa – päinvastoin kuin Suden muissa kuusi-motiiveissa, joissa se on melankolinen, maskuliininen alimielinen ja kaveria etsivä.
Pieni Paratiisi vuodelta 2017 räväyttää muuten niin rauhallisen siniturkoosin värin rauhattoman puun oksille tavalla, että se tekee punahehkuvan asetelman sopivan levottomaksi. Cinema Paradise (2012–2013) taas on painostava kuva Paratiisista poltettuna maana! Kaksi eri Paratiisi-käsitystä: siveltimen käytön narkoottinen paahde toisaalta ja toisaalta niiden raskas tiheys.
Tiedostamaton aika. Kirjoituksessaan ”Mielihyväperiaatteen tuolla puolen” (1920) Sigmund Freud on lähellä omien aikalaistensa, Bergsonin ja Einsteinin aikafanatismia: ”Olemme voineet todeta, että tiedostamattomat sielulliset prosessit ovat sinänsä ”ajattomia’. Tämä tarkoittaa ennen muuta sitä, että ne eivät ole ajallisesti järjestyneitä, että aika ei millään tavalla muuta niitä ja että niihin ei voi soveltaa ajan käsitettä.” Freud korosti toistuvasti tiedostamattoman (ns. alitajunnan) ajatonta luonnetta. Mehän tiedämme, että kuva-aiheet, kuten melodiatkin syntyvät ”ajattomasta” tiedostamattomasta, niitä ei voi pakottaa esiin. Psyykkisiin tiloihin voi palata, tosin aina uudella tavalla, mutta tiedostamattoman ajattomat rakenteet säätelevät tätä paluuta. Paul Ricoeurin mukaan tiedostamaton on ajattomuudessaan kapinallinen juuri siihen ajanhallintaan nähden, joka on yhteydessä tietoisuuteemme.
Ajan ja ajattomuuden tiedostamattomaan toimintaan liittyvää kysymystä valaisee myös Freudin käsite Nachträglichkeit. Parhaiten se kääntyy termiksi jälkikätisyys. Se tarkoittaa, että myöhemmät tapahtumat muokkaavat alkuperäistä muistumaa jostakin lapsuudessa koetusta keskeisestä kokemuksesta. Kysymys on siis ”lykkääntyneestä reaktiosta”, joka näyttelee luomistapahtumassa keskeistä roolia. Jälkikäteisyys siis tarkoittaa, että vain nykyisyyden kautta menneisyys saa uuden selityksen. Emme tavoita menneisyyttä puhtaina muistikuvina ilman nykyisyyden luomia sävytyksiä. Nykyisyys ja menneisyys yhdistyvät joko tiedostamattomalla tasolla tai mielikuvien esitietoisella vyöhykkeellä, ja kuva-aihe, joka on tekeillä, saattaa saada uutta pontta ja stimulanssia miellyttävästä aikajännitteestä. Susi puhuu usein äitisuhteestaan ja siihen kuuluvista muistumista ja luo aiheita muistikuvien tuottaman tunnesillan kautta. Juuri piilotajuisella tasolla tämänhetkisyys elää menneisyyden takaamana. Kysymyksessä on erikoinen vastavuoroinen suhde. Suhde äitiin on Sudella peittelemätön suora, repressiovapaa. Silloin nykyisyys kiilaa myös menneiden mielikuvien eteen. Jälkikäteisyyden dynamiikka koskee kaikkia keskeisiä maalauksia. Kysymys on ennen kaikkea tärkeiden, ”sielua punovien” aiheiden jatkuvasta paluusta. Eliade menee jopa niin pitkälle, että toteaa muistamisen olevan ”’alun ajan’ muuttamista ajankohtaiseksi tässä hetkessä”.
Ikuinen paluu, tuo Nietzschen tunnetuin käsite, on usein jäänyt arvoitukseksi. Sen merkityksestä ei jälkimaailma oikein ole päässyt yksimielisyyteen, ja sen takia siihen ”ikuisesti” palataan. Asiaa ei paranna se, että Nietzsche korosti, kuinka se oli hänen suurin keksintönsä. Ikuinen paluu kuulostaa sykliseltä prosessilta ja tuntuu deterministiseltä. Onko se kohtalomme?
Ikuinen paluu Nietzschellä ei kuitenkaan ole mekaanista vaan selektiivistä, valinnaista, väistämättömyyteen asti. Kun filosofi toteaa jälkeen jääneissä papereissaan, että ikuinen paluu on ”profetia”, hän samalla tulee väläyttäneeksi determinismin mahdollisuutta. Ennen kaikkea kysymys on ”kaikkien arvojen uudelleenarvioimista” – aina uudelleen. ”Ei enää varmuus vaan epävarmuus, ei enää tahto säilyttämiseen vaan tahto valtaan.” Nietzschen mukaan ikuinen paluu vapauttaa meidät moraalista ja siitä, että historialla olisi päämäärä. Mutta hän ei kuitenkaan kehityksen vastustajana mainitse, että tässäkin on ”kehityksen” horisontti. Ennen kaikkea ”ajattomuus” on kiellettävä. Ikuinen paluu ei siksi ole iänikuista vaan se tarkoittaa lopulta loppumatonta transformointia, muunnoksia, jotka päästävät energian irralleen. Täällä ja tuolla yhtyvät. Nietzsche korostaa: ”[j]okaisen ’tässä’-kohdan ympärillä vierii pallo ’tuolla’”. Maalaus Elämänpyörä (2016) on tässä mielessä uudella tavalla kiehtova. Maalauksessa Hehku (2018) katse siirtyy kahden elementin, pienen ja suuren, välillä, mukaan päässeen ja pudonneen välillä. Komposition punainen hehku pysyy tahallisesti kiinteänä, kääntyy itseensä ja turpoaa heleästi ja mehevästi.
Gilles Deleuzen formuloi uudelleen Immanuel Kantin kategorista imperatiivia Nietzschen ajatusten muotoon: ”Mitä ikinä tahdot, tahdo se sillä tavoin, että tahdot myös ikuista paluuta”.
Ikuinen paluu Nietzschellä hipoo lopulta, ikään kuin takakautta, amor fatia, rakkautta kohtaloon.
Käsite tarkoittaa kombinaatioiden uusiutuvaa paluuta, aina uusia ratkaisuja uusiutumista vaativista lähtökohdista. Kun kriitikko kirjoittaa sanan ”aina”, hän jo palaa ikuisen paluun rikospaikalle. Eliaden mukaan ikuinen paluu on nähtävä periodien kiertokulkuna – ja näkee ikuisen paluun kulttuurimme myyttiseksi rakenteeksi.
Nietzsche ei ollut selkeimpiä ajattelijoita, mutta juuri hänen ajatuksensa monitulkintaisuuden takia ne ovat säilyneet. Hän antaa vihjeitä kuin kaaoksesta irti kamppaileva maalari, joka palaa aina uudelleen eri suunnalta samaan aiheeseen. Kun tietoisuudessa on kaaos, tiedostamaton toimii sitäkin johdonmukaisemmin. Luulen, että Nanna Susi voisi allekirjoittaa seuraavan ajatuksen: kaaos luo toimintavarmuutta. Rouva ”Ikuinen” ilmaantuu uudelleen aina uudessa valepuvussa.
Aihe, väri ja värinä
Vaikka Suden tuotannossa on havaittavissa erilaisia kausia, hän kuitenkin palaa jatkuvasti tiettyihin elementteihin, tiettyihin perusilmiöihin, perusvoimiin. Myös kaudet palaavat: ”Jälkiä”-sarjassa on havaittavissa elementtejä ja väritunnelmia, joita esiintyi aiemmin 2000-luvun alkuvuosina.
Ensi katsomalta kuva-aiheita ei ole kovin monta, vaikka ne toistuessaan muuntuvat: maisemat, kukat – maljakoineen tai ilman – asetelmat, naiset iltapuvuissa, kukkamaisemat, synkät maisemat ja niiden iloiset alaviitteet à la turkoosi, erikoislähikuvat femme fataleista ja kissa-ihmiset, muutama maskuliini – ja puu. Kuitenkin nämä pääaiheet jakautuvat kombinoituessaan alaryhmiin. Aiheet ovat tunnelmatekijöiden projektiokenttä ja hajoavat siten tyylitekijöiksi ja modaalisiksi seismografeiksi, jolloin kysytään: miten aiheissa, miten ajassa, miten tilassa, miten väreissä? Kun aiheet palaavat, ne eivät koskaan palaa samalla tavalla. Susi toteaa: ”Saatan tehdä fanaattisesti yhtä aihetta, vain kerätäkseni rohkeutta siirtyä johonkin toiseen.” Tämä lausunto pitää sisällään eräänlaisen diabolisen ajatuksen siitä, että aiempien jännitteiden sisällä syntyy uudet jännitteet – kuin myös ajatuksen siitä, että aiheenvaihto sinällään ei aina tuo tullessaan muotojen vaihtumista. Muisti Suden maalauksissa vuodattuu yhä uudelleen tiettyjen perushahmojen muunnelmiksi, ja luo tunnelman, jossa tämänhetkisyyden teemat jatkavat itseään jokaisessa maalauksessa.
Kukat ovat olleet jo kauan vaikea aihe modernismin kuvastossa: miten välttää sovinnaisuudet? Kukka olivat keskeinen aihe suomalaisen avantgarden porvarillistuneessa versiossa, jota edusti muun muassa Ester Helenius. Tässä mielessä Susi ottaa voimaperäistä etäisyyttä tähän perinteeseen. Joissakin tapauksissa maalaukset lähestyvät kukkakuvien raja-arvoa. Suden kukkamaalaukset ja -asetelmat ovat vain entisiin nähden valtavia. Hetki (2016) sekä korkea että leveä teos (190 x 210). Sitä hallitsevat kirkkaan punavioletit sävyt: tiivis ja sidottu kukkakimppu tummanvihreällä pohjalla. Haaste on kukkien lyhytikäisyys, hetkellisyys Maalauksessa Taivaan tuuliin (2015) abstrakti interventio tekee tuulen hajottamasta kimpusta läpikuultavan. Teoksessa Rakkautta maalataan punaisella (2017) kukkakimpun eri punaiset sävyt asettuvat helakkaa punaista taustaa vasten ja korostavat syvyysvaikutelmaa, punaista punaiselle. Osa Suden kukkakimpuista räjähtää raikkaasti täyttäen kuvatilaan ja hajottaen hetken, osa luo kompaktin sommitelman, muodon, pysäytetyn hetken. Romantikon päiväkirjasta (2017) on vaalea, ilmava kukkakoostuma, se nuokkuu sietämättömän heleästi ja samalla mehevästi. Maalauksessa Pyhä hetki (2016) maljakko on muuttunut läpinäkyväksi venemaljakoksi (Juopunut pursi?), joka sisältää transparenttia toimintaa. Hetki venyy niin, että liikkeen kuvajaiset pääsevät mukaan.
Julian Bellin mukaan kuvataiteessa aika ja muoto syntyvät yhtäaikaisesti ja sulautuvat toisiinsa. Hänen mielestään ”ne kummatkin ilmestyvät meille jostakin, jonka voisi nimetä kaaokseksi”. Ne eivät eriydy. ”Etsimme johtolankoja, jotka suhteutuisivat siihen, miten koemme muodon ja ajan,” totea Bell. Kun etsimme näitä johtolankoja, aika vie meitä. Hahmoilla ja sommitelmalla on muotonsa ja siihen projisoimme huomaamatta aikatapahtuman. Suden maalausten muodot ovat värin liikkeessä. On helppo nähdä siveltimenjäljen pienissä ja suurissa aaltoliikkeissä vauhtia, joka tekee kokonaisuudesta amorfisen. Valon huuhtomaa (2017) on myös eri keltaisten värien pehmeä, itseensä kiertyvä sokkelo.
Suden eräs kuvausstrategia oli aiemmin, 2000-luvun alussa, kuvapinnan jako ”tuolla – täällä” aiheiksi. Rajan takana oli jotakin pysyvämpää, eräänlainen ainainen, mutta liikkeessä oleva hehku. Kirjoitin vuonna 2003: ”Suden kaikkeus on halun valitsema laaja paikka ’tuolla’; sen ehtoihin psyyken maisema sovittautuu ’täällä’”. Suden maalausten ’tuolla–täällä’ -sommitelma tai aaltokuviointi, joka oli hänen tuotannolleen tyypillistä 2000-luvun alkuvuosina, on muuttunut 2010-luvulla pelkistävämmäksi ”täällä”-suhteeksi, jossa figuuri on joko asettunut keskelle tilaa tai on muuten vain harvakseltaan olemassa. Samalla taustan substanssiluonne värien intensiivisten yksiköiden kautta kasvoi. Kuitenkin vuoden 2017 teemat tuovat tilallisen – ja samalla ajallisen – kahtiajaon takaisin, samoin muutamat viimeaikaiset maalaukset. Uusissa maalauksissa kuluvalta vuodelta (2018) puuaihe on myös palannut ja tummat värit on istutettu värikkäästi läikehtivään maastoon, kuitenkin niin, että puun siimes ei olekaan tumma vaan täynnä kilpaa juoksevia vaaleita värejä. Myös sitruunan keltainen näyttäytyy – maassa. Nyt kun Susi maalaa lähimaisemia, niiden tarkoitus on lähestyä katsojaa samalla voimalla kuin tekivät muutama vuosi sitten kasvojen lähikuvat.
Raskas ja kevyt ote vaihtelee Suden tuotannossa tavalla, jossa kaudet eivät ole ennakoitavissa. Monissa maalauksissa vuodelta 2016 on tumman raskas poljento: kukkakimput muodostavat tiiviin ja painavan ryppään, kun taas vuonna 2017 heleämmät värit ja pienemmät yksiköt saavat vallan – ja kuvatila alkaa jakautua, 2000-luvun alun malliin.
Susi tosiaankin näyttää palaavan tähän kahtiajakoon muutamissa myöhäisissä maalauksissaan. Etenkin vuoden 2017 teoksissa illusorisen tilan kahtiajako näkyy selvästi: on illusorista etualaa halkova elementti, kuin verho, jota vasten pääaihe tai tausta-aihe, näyttäytyy. Maalauksissa Garden All Over (2017) ja Between Dark and Blue Susi virittää tilallisen kahtiajaon kuin vuoden 2002 ja 2003 maalauksissa, mutta tyystin toisella tavalla. Samoin maalaus Corner Table (2017) näyttää pöydällä olevan asetelman kuin tummaa verhoa olisi raotettu aiheen näkyä. Tämä on vanha vermeeriläinen tapa kuvata tilaa lähellä olevan repoussoir-funktion eli välitilan kautta. Siten ”lähellä” ja ”kaukaa” ovat yhtä aikaa voimassa. Please Romanticism! maalauksen vertikaalinen laitaelementti on heleä – lisäksi maisemapinta jakautuu eri värikerroksiin, jotka vahvistavat syvyyden tuntua. Voikin ajatella, että romanttinen asenne ei tule toimeen ilman tuolla–täällä -viritystä!
Näyttää myös siltä, että vuoden 2017 maalauksissa uusien materiaalien, silkin ja akryylin käyttö suosii tilallista kahtiajakoa. Maalauksessa Happiness is Now All etualan peite tai verho muuttuu horisontaaliksi yllättävällä tavalla: marginaali ulkoistetaan kuva-alan reunan yli rimpsurivistöksi. Myös nimen ”Now” korostaa sitä, että maalaus ylittää kehyksen ja tunkeutuu katsojan tilaan mustana kampamaisena nauhana, jonka yläpuolella tulppaani suipossa maljakossa virittää värin ilmatilan.
Suden maalaukset näyttävät hyvin, miten syvyysvihjeitä ei niin vain lakaista maalauksesta. Kun ne poistetaan abstraktismin nimissä, ne ryömivät ”maata myöten” takaisin. Sitä paitsi värit ovat aina konkreettisia, lähellä sitä mitä Jacques Lacan kutsuu Reaaliksi: vaikuttaessaan viiltävästi, värien luomien tunnetilojen karvas asteikko siirtyy suoraan iholle ja saattaa jopa satuttaa. Viimein From Eternity to Here tuo syvyyssuuntaisen liikkeen kohti katsojaa. Alareunan aavistuksenomaiset vaalean siniturkoosiset rimpsut työntyvät katsojan tilaan: Here!
Eräs vaikuttavimmista Suden maalauksista on Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä (2013). Teoksen väreillä ruoskittujen täyteläisten massojen, hameen ja puun konveksipeilisymmetria antaa vaikutelman kuin hame ja puu olisivat väreillä veistettyjä ja lastut olisivat sinkoutuneet maahan. Tässä maalauksessa Susi pyrkii tahalliseen kompaktiuteen ja aivan kuin ilmoittaa: ”hei, osaan kyllä tämän tarvittaessa.” Hame kääntyy ylösalaisin puuksi. Maalauksessa näkyy siten motiivien eli visuaalisen aihemassan tasolla Suden pyrkimys kehäsommitelmaan. Usein kehäsommitelmahan ei näy, se täytyy vain päätellä ”ikuisen” aihepaluun näkökulmasta. Aihe toistuu eri puoliltaan niin kauan, että sen voi jättää rauhan, joksikin aikaa. Nanna Susi on kokoavasti todennut: ”Olen kiintynyt ajatukseen, että maalaukset sisältävät aikaa ja hetket sisältävät ikuisuuksia”.
Kirjallisuutta aikakysymyksestä
Bergson, Henri 2004 [1896] Matter and Memory. Käänt. N.M. Paul &W.S Palmer. New York: Dover.
––– 1998 [1922]. Durée et simultanéité à propos de la théorie d’Einstein. Paris: Quadrige/PUF.
Borges, Jorge Luis 1969. Haarautuvien polkujen puutarha. Suom. Matti Rossi. Helsinki: WSOY.
Calabrese, Omar 1987. ”Immaginare il tempo. Le figure del tempo.” Toim. Lucian Corrain. Milano: Mondadori, 19–42.
Deleuze, Gilles 1991. Bergsonism. Käänt. H. Tomlinson and B. Habberiam. London: Zone Books.
Eliade, Mircea 1992. Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia. Käänt. T. Laitila. Helsinki: Loki-kirjat.
Hall, Edward, T. 1984. The Dance of Life. The Other Dimension of Time. New York: Anchor Books.
Hoffman, Eva 2009. Time. London: Profile Books.
Hoy, David Couzens 2009. The Time of Our Lives. A Critical of Temporality. Cambridge, Mass.: The MIT Press.
Kuusamo, Altti 2008. “ Kuvallisen kerronnan aikatasoista I. Tiedostettu ja tiedostamaton aika..” Synteesi 2/2008, 13–29.
––– ”Kuvallisen kerronnan aikatasoista II. Ajan integroiminen, simultaanisuus ja ylimääräytyminen kuvallisessa kerronnassa.” Synteesi 4/2008, 2–16.
––– ”Kuvallisen kerronnan aikatasoista III. Läsnäolon hetkestä ajan kerroksellisiin ’riveihin’. Synteesi 3/2009, 43–56.
Nietzsche, Friedrich 1968. The Will to Power [Nachlass]. Toim. Walter Kaufmann. Käänt. Kaufmann & R.J. Hollingdale. Erit. § 1053-1067. New York: Vintage Books.
Ricoeur, Paul 1984. Time and Narrative. Volume 2. Käänt. K. Mcaughin and D. Pellauer. Chicago: University of Chicago Press.
Susi, Nanna 2010. ”’Luomisen aika.’ Keskeneräiset maalaukset saavat Nanna Suden pohtimaan ajan olemusta.” Helsingin Sanomat, verkkolehti 9.1. 2011. [https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004780203.html].