Altti Kuusamo Ilmestynyt: Synteesi 2/2018
Kuusi kertaa Picasso
Picasso-näyttelyt Lontoossa, Roomassa, Pariisissa, Montpellierissa, Barcelonassa ja Lontoossa, elokuusta elokuuhun 2017–2018.
Minulla oli mahdollisuus nähdä vuoden sisällä kuusi eri Picasso-näyttelyä, Lontoossa, Roomassa, Pariisissa, Montpellierissa, Barcelonassa ja jälleen Lontoossa. Mukana oli myös sattumaa – yhtä paljon kuin Pariisin Picasso-museon Guernica-näyttelyn (27.3. 2017 – 29.7. 2018) maalauksessa Picasso’s Guernica in the style of Jackson Pollock – Art and Language -ryhmän tekemänä, vuodelta 1980 (kuva 1). Tämä maalaus säesti Pariisin Picasso-museon Guernica-näyttelyn hyvin dokumentoitua esillepanoa – samoin kuin ilkikurinen Equipo Cronican maalaus Vierailu (1969), jossa illusorisessa näyttelytilassa Guernicasta irti päässeet hahmot viruvat lattialla juuri hetkellä, jolloin arvovieraat astuvat fiktiiviseen näyttelytilaan avatakseen sen.
Elokuussa 2017 näin Gagosianin galleriassa Lontoossa Picasso, Minotaurs and Matadors -näyttelyn (28.4. – 25.8. 2017), jonka oli kuratoinut yli 90 vuotias Sir John Richardson, Picasson ikuisbiografian tekijä – elämäkerrasta ”ainakin” neljä osaa on jo ilmestynyt. Näyttelyn piirrosten, grafiikan, maalausten ja veistosten valmistumisten keskeinen aikaväli oli sen verran tiukka, että se avasi Picasson Minotauruksen ja härän teemaa vatsanpohjia myöten. Näyttely risteytti Picasson härkätaistelukuvat hänen mytologisiin Minotaurus-kuviinsa, lähinnä 1930-luvulta, mutta myös sodan jälkeiseltä ajalta. Näytteillepano oli eräänlainen Minotaurus-mytologian päiväkirja, koska, kuten tunnettua, Picasso dateerasi tarkkaan teoksensa, ja koska näyttely oli jäsennetty niin hyvin, että siirtyminen kuvasta toiseen oli toisiaan vahvistava kokemus, myös ajallisesti. Kuuluisa etsaussarja La Minotauromachie (1935) oli luonnollisesti etusijalla. Intohimoinen suhde Marie-Thérèseen on ollut Picasson ponnin härkäkuvien eläimellistä eroottisuutta puhkuville teoksille. Siten näissä teoksissa dyonyysinen puoli korostuu ja voimakas eläytyminen villi-ihmiseen. Teemassa on myös tunnistettavissa voimakas espanjalainen härän kultti. Maalauksia oli harvakseltaan, niinpä näyttelyn runko koostui etsauksista, piirroksista ja ennen kaikkea pienoisveistoksista, joista suuri osa oli keramiikkaa. Olen harvoin nähnyt temaattisesti niin tiiviiksi suunniteltua näyttelyä. Vaikka Minotaurus-aihe esiintyi ensi kerran Picasson piirroksissa vasta vuonna 1928, siitä sittemmin tuli niin iso osa hänen tuotantoaan, että hänen sanotaan todenneen: “Jos merkitset karttaan kaikki ne reitit, joita olen kulkenut ja yhdistät nämä pisteet viivoin, ehkä sieltä tulee esiin Minotaurus?”
Rooman Scuderie del Quirinalessa pidetyn näyttelyn Tra cubismo e classisimo, 1915–1920 (22.9. 2017 – 21.1. 2018) keskeinen ajatus oli juhlistaa Picasson ensikäyntiä Roomassa vuonna 1917. Picasson ”Rooman marssi” tapahtui siis ennen Mussolinia. Sergei Djaghilevin Venäläinen baletti vieraili Roomassa ja esitti Paraden. Picasson mukana olivat luonnollisesti Olga Khokhlova, johon Picasso ihastui – ja hyvä ystävä Jean Cocteau.
Teema toi näytteille harlekiinikuvastoa aina 1910-luvun puolivälistä lähtien. Picasso vaihtelevista harlekiinimaalauksista pystyi päättelemään ”esittävyyden” ja abstraktin välisen rytmin: siinä ei ole ollut mitään ajallista johdonmukaisuutta. Erityisen vaikutuksen teki myöhäisen synteettisen kubismin upea maalaus Harlekiini ja viulu vuodelta 1918 (The Cleveland Museum of Art, Cleveland). Rooman näyttelyn toinen kerros oli – grafiikkaa ja piirroksia lukuun ottamatta – varattu pääasiassa Venäläisen baletin rekvisiitalle.
Roomassa Picasso tapasi italialaisia futuristeja, mm. Giacomo Ballan, Fortunato Deperon, ja Enrico Prampolinin. Picasso ei kaihtanut museoita. Hän ihastui Napolin Museo Nazionalessa ns. Farnesen marmoreihin. Kosketuksella antiikin taiteeseen olikin pitkä vaikutuksensa hänen siirtyessään kohti raskaampaa visuaalista mimesistä 1920-luvun alussa.
Picasson Montpellierin näyttelyn perusajatus suuressa Musée Fabressa (15.6. – 23.9. 2018) oli esitellä 14 avainpäivämäärää – grosso modo – Picasson tuotannossa. Näyttelyn nimi oli Picasso – Donne à voir. Päivämäärät tarkoittivat oikeastaan vuosia. Jako oli nähdäkseni summittainen. Sen olisi voinut tehdä monella tavalla. Kysymys oli myös avaintöistä. Erityisen vaikuttava oli Picasson hyvän ystävän Casgemasin profiilikuva hänen itsemurhansa jälkeen (1901). Barcelonan läheisyyden kautta toinenkin teema putkahti esiin: Picasso-Méditerranée.
Vuosi 1955 oli käänteentekevä siinä suhteessa, että tällöin Picasso alkoi tehdä enenevässä määrin omannäköisiään muunnelmia vanhemman taiteen maalauksista (Velásquez, Courbert, Poussin, Manet). Vuosina 1954–1955 hän maalasi 15 eri varianttia Eugene Delacroix’n kuuluisasta maalauksesta Algerialaisnaisista vuodelta 1834 (Louvre). Esillä oli versio H, joka oli tehty 12. tammikuuta 1955. Siinä odaliski – jos sitä enää odaliskiksi tunnistaa – nostaa jalat pystyasentoon; vesipiipun polttajanainen oli jo kauan sitten siirtynyt eri variaatioissa vasemmalle puolelle ja palvelija taakse. Saul Steinbergin mukaan mustat kiilat astuvat juuri tässä maalauksessa näyttämölle lisäten maalauksen pintavaikutelmaa (2007, 232) – tai yön tuntua.
Museon toisessa kerroksessa oli esillä etsaussarja Vollard suite vusilta 1933–1937. Sarjassa Minotaurus-myytti, espanjalainen härkätaistelukultti ja henkilökohtaisen elämän intiimit yksityiskohdat kutoutuvat kuvakavalkadiksi, jossa alaston nainen ja karvainen härkä-Minotaurus on keskeinen motiivi. Tässä pisteessä Gagosianin näyttelyn teemat risteytyivät Fabre-museon näyttelyn kuvaston kanssa. Yhdistävät teemat eivät loppuneet tähän: näyttelyssä kohtasi myös muutaman saman teoksen kuin Roomassa. Näiden joukossa oli öljymaalaus Études, joka käy läpi montaasinomaisesti Picasson eri kausia ennen vuotta 1920 (kuva 2). Kuvassa eri aikakerroksista kotoisin olevia teoksia asettuu illusorisiin lokeroihin; kun teos sisältää myös abstrakteja kuvia, maalaus voidaan katsoa mimeettiseksi montaasiksi: mimeettisiä kuvia Picasson omista abstrakteista teoksista.
Palaan Pariisin Picasso-museon Guernica-näyttelyyn (27.3. 2017 – 29.7. 2018). Siinä itse Guernica-maalaus (1937) on se Picasson teos, jossa härkä-teema vihdoinkin on alistettu härkää suuremmalle asialle – jos Guernica olisi ollut paikan päällä. Esillä oli sen sijan kiinnostavia luonnoksia ja hyvin pohjattua ajankuvaa, eli kansan kärsimyksiä Espanjan sisällissodasta. Ja runsaasti pastisseja Guernicasta. Sekä Cagosianin että Pariisin Guernica-näyttelyt kummatkin näyttivät, miten Picasso silloin tällöin harrasti flirttiä, ei ainoastaan naisten, vaan myös surrealismin kanssa.
Lontoon Tate Modernissa tämän syksyn alkuun kestänyt näyttely, Picasso 1932 – Love, Fame Tragedy (8.3. – 9. 9. 2018) kuvasi Picasson annus mirabilista: kaikki työt olivat vuodelta 1932. Aivan kuin osoituksena vuoden ikimuistoisuudesta näyttely oli suurin kuudesta näkemästäni.
Esillepanosta kehkeytyi laaja ja intensiivinen kuvapäiväkirja, jonka keskeisessä roolissa oli Marie-Thérèse Walter johon Picasso oli tutustunut 1927, kun tämä oli 17 ja Picasso 45.vuotta. Vuonna 1932 Picasso oli viidenkymmenen ja suhde Marie-Thérèseen oli kiihkeimmillään. Dateeraukset auttavat seuraamaan kuvatapahtumia päivä päivältä. Paljon pehmeitä kaaria ja vaaleaa siniviolettia valui useille kankaille. Atleettinen Marie-Thérèse pehmeni ja väri muuttui värinäksi. Picasso teki myös veistoksia salarakastettunsa päästä; niissä hän muhkeasti tyylitteli Marie-Thérèsen erikoisen nenän päälakeen asti. Vuoden 1932 helmikuussa syntyi lisää makaavia tai nojatuolissa lojuvia pehmeän linjakkaita vaaleasiniviolettisia naishahmoja, joiden kasvot olivat aina keskiviivalta jaettu kahtia; tämä keino antoi mahdollisuuden varjossa olevien kasvojen osien eroottisille konnotaatioille.
Maaliskuun tunnetuin maalaus on Nainen peilin edessä. Teoksesta on tehty lukuisia tulkintoja. Siinä on nähty kaikuja Edouard Manet’n samantyyppisestä aiheesta (Devant la glace, 1876). Tässä maalauksessa Manet ei paljasta vaalean siniasuisen ”Nanansa” kasvoja peilikuvassa. Useissa tulkinnoissa tähdennetään sitä, miten Picasson maalauksessa peilistä näkyvä nainen on kuvattu vain profiilista ja on teräväpiirteinen, synkkä. Harvoin on puhuttu siitä, että näemme oikeastaan kolme naista, naishahmo, joka katsoo peilikuvaansa ojentaa kättään kohti peilin reunaa, kahdentuu kasvoista selvemmin kuin aiemmissa saman vuoden maalauksissa. Huhtikuussa 1932 hänen pari vuotta aiemmin ostamassaan Boisgeloupin talossa vieraita kävi enenevässä määrin. Abstraktio hiipi yhä voimakkaammin tiedostamattoman takaovesta sisään ja naishahmot kävivät sekä katkonaisemmiksi että meduusamaisemmiksi. Picasson sivellin hyväili jälleen surrealismia. Hänen oman retrospektiivinsa jälkeen – keväällä 1932 – sivellintyö pehmeni uudelleen ja Marie-Thérèse lojuu jälleen Punaisessa nojatuolissa.
Lontoon näyttelyn loppuosa oli ajoituksiltaan ja aiheiltaan hieman sekava. Ajallista johdonmukaisuutta ei ehkä kokonaisuutena voitu toteuttaa. Salit loppuivat kesken. Picasson hiilipiirrokset ja Matthias Grünewaldin innoittamat Ristiinnaulitun piirrokset kuitenkin näyttävät jälleen yhden puolen Picassosta. Viimeinen aihepiiri onkin traagisempi: hukkumisvaara ja pelastuminen. Nämä kuvat ovat harvemmin olleet näytteillä. Kaiken kaikkiaan näyttely oli ajallisessa intensiteetissään kunnianhimoinen ja seurasi siten Picasson luomistahtoisia jälkiä.
Samoin kuin Lontoon näyttely, Barcelonan Picasso-museon katselmus La cuina de Picasso (La cocina de Picasso, Picasson keittiö, 25.5. – 30.9. 2018) oli perusteellisesti tematisoitu. Siitä antoi jo käsityksen yli 300-sivuinen huolellisesti kokoonpantu luettelo. Näytteillepano avasi ennen kaikkea näköalan Picasson varhaiseen taiteellisen toimintaan ravintoloiden, kapakoiden ja keittiöiden kautta.
Barcelona oli Picasson nuoruuden kaupunki. Hän asui siellä vuodesta 1895 vaihtelevasti aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka. Nuoret ”modernistat” kokoontuivat Quatre Gats -tavernaan syömään ja piirtämään. Hänen ystäviään olivat mm. Ramon Casas ja Pere Romeau. Picasso maksoi iltaruokansa skisseillä ja piirroksilla. Skissejä oli näyttelyssä esillä riittämiin, myös Picasson suunnittelema menu mainittua tavernaa varten. ”Sinisen kauden” (1902-1904). maalauksia puolestaan luonnehtii nälän tunne ja ruoan jano. Asetelmia pystyi näyttelyssä seuraamaan1900-luvun alusta saakka, läpi synteettisen kubismin aina muhevimpiin kalasommitelmiin 1940-luvun lopulta. Sodan jälkeisten ruoka-asetelmien kulinaarinen horisontti alkoi paisua. Myös kuuluisa dadapitoinen pienoisveistosmöykky Absintti (1914) oli esillä – jonka varianti löytyi myös Montpellierin näyttelystä. Absintti on kuin lyhyt johdatus Picasson bricolage-viehtymyksiin.
Picasson keittiö polveili runsaslukuisissa saleissa ja lopulta meni hetkeksi ristiin perusnäyttelyn kanssa. Perusnäyttelyn helmi on luonnollisesti Las Meninas-sarja, joka on hätkähdyttävä, monipuolinen ja suvereeni. Olin aivan sanaton, koska olin halunnut nähdä tämän sarjan jo vuosia. Sarjan kehittymistä ja yllättäviä käänteitä pystyy seuraamaan elokuun puolivälistä 1957 joulukuuhun, maalaus maalaukselta, melkeinpä päivä päivältä. Kuuluisa monokromaattinen iso kokonaiskuva on maalattu 15.9. 1957 (194 x 269 cm). Sen jälkeen seurasi suuri määrä pieniä yksityiskohtia isoina muunnelmina. Infanta Margaritasta on useita muunnelmia, joista monokromaattinen ja keltainen on tehty 20.8. 1957. Myös laajemmasta kuvasta on kaksi värillistä voimakkaasti abstrahoituja teosta lokakuulta: näistä varianteista voi seurata, mitä alkuperäisestä Diego Velázquezin maalauksesta Picasso otti mukaan, mitä ei, ja millaisia yllätyksiä katsoja pannaan kokemaan. Harvoin näkee, miten tekijän havaintotieto ja kekseliäisyys asteittain kehittyvät. Voi sanoa, että Picasso dionysisoi vanhat aiheet abstrahoimalla ne levottomasti. Tätä dionyysista voimaa ei paennut edes feminiininen Rauha vuodelta 1952 (vrt. Wilson 2013, 200).
Koettuani nämä kuusi näyttelyä vuoden aikana, oli helppo tulla siihen johtopäätökseen, että Picassoja on enemmän kuin nämä kuusi näyttelyä esitti. Picasso oli erittäin muuntuva tekijä. Sen takaavat varmaan myös tulevat näyttelyt tästä ehtymättömän moninaisesta taiteilijasta. Picasso onkin varoittavasti todennut: ”Tyyli voi vangita taiteilijan samaan kaavaan ja samaan tekniikkaan vuosikausiksi.” Muttei Picassoa – eikä häntä silti kutsuta eklektikoksi, onneksi.
Kirjallisuutta
Guigon, Emmanuel, Androula, Michael, Rafart I Planas, Claustre (toim.) 2018. Picasso’s Kitchen. Barcelona: Museu Picasso.
Steinberg, Leo 2007. Other Criteria. Confrontation with Twentieth-Century Art. Chicago: The University of Chicago Press.
van Hensberger, Gijs 2004. The Biography of a Twentieth-Century Icon. New York & London: Bloomsbury.
Wilson, Sarah 2013. Picasso / Marx and Socialist Realism in France. Liverpool: Liverpool University Press.
Kuva 1. Art and Language: A study for Picasso’s Guernica in the style of Jackson Pollock. Yksityiskohta.1980. Piirros. Collection MACBA.
Kuva 2. Pablo Picasso: Études, 1920, öljy kankaalle, 100 x 81 cm, Musée national Picasso, Paris. Valokuva: René-Gabriel Ojéda, service presse. Musée Fabre, 2018.