Näkötorni – Reijo Hukkanen. Galleria AMA, Helsinki 1.4. – 24.4. 2016
”Taideteoksessa kaikki on paikallaan ja muodot ovat juuri kohdallaan, mitään ei voisi siihen lisätä eikä ottaa pois”. Tämä ei ole ainoastaan modernismin ajan hokema, sen lausui jopa aikoinaan Giorgio Vasari, hieman eri sanoin: taiteilijan on tiedettävä milloin lopettaa. Reijo Hukkasen näyttely todistaa monipuolisesti, että sanonta ”kaikki on juuri kohdallaan” on vain suuuuuuri klisee, jonka jokainen uusi läpilyövä tekemisen tapa haastaa. Hukkanen haastaa katsojan aina uudelleen: katso hetken Hukkasen lailla ja unohda taiteen ja tyylin sinua raskaasti velvoittavat malliesimerkit. Hukkasen teoksissa kaikki on kohdallaan silloin, kun kaikki näyttää olevan Hukkasen tavalla ”rempallaan”.
Hukkanen saa haukkomaan henkeä: jokaisen teoksen jokainen makromuoto sisältää jakautuvan joukon mikromuotoja, jokainen värittömyyteen haastava veistosmuoto sisältääkin värejä, jokainen kurinalainen muotokategoria avaa teitä kurittomuuteen. Katsoja kysyy: mikä on esine, mikä on veistos, missä veistos loppuu? Miksi veistokset kipittävät ja ottavat harha-askelia? Mutta huomatkaa: jokainen harha-askel on ennalta määrätty. Tarkoin harkittu? Juuri niin, Hukkasen maailmassa koko harkinnan käsite täytyy harkita uudelleen. Veistos vetää lonkkaa ja Hukkanen laulaa teoksilleen nimet: Hernepenkki, Kyyryläinen ja Kalliokielo, Palloröyhy, Raakku, Pistepirkko, Soravyöry ja Luumuparaabeli, Jäsentenväliset.
Koska Hukkasen veistosnimet antavat teoksille laidattoman lisämääreen, silloin haastuvat myös katsojan käyttämät termit, joita hän testaa teoksiin ja jotka teos ravistaa siinä samassa päältään. Barokkia? Käsitteen kate on valtava. Katsojan hakiessa isoja tyyliperiodeja hätiin, häneltä on heti kysyttävä: hei, tiedättekö edes mikä oli barokkia, tiedättekö kuinka moneen lähtöön barokkia oli jo 1600-luvulla? Tiesittekö, että vasta Jacob Burckhardt antoi periodille nimen, pari sataa vuotta myöhässä? Tarvitsemme uuden käsitteen, jolla kuvata näitä muotojen riemuvoittoja, ettei vain ”muodottomuuden” käsitepeikko putkahtaisi huuliltamme. Voi pyhä barokki, olet altavastaajana, kun Hukkasen teoksen ryömivät ja ahmivat sinut ja jättävät jäljelle puristetun kasan väritettyjä puupalikoita. Nimet? Eikö Hukkanen ole jo antanut nimet teoksilleen? Tyylimääre syntyy, kun yhdistelette teosten nimet ketjuksi.
Hukkasen teosten idea on juuri se, että kaikki ei enää ole ”kohdallaan”. Kulosavu (2015) muistuttaa ehkä eniten hänen aikaisempia teoksia: suikeat metallipulikat näyttelevät taas pääroolia, mutta hienostuneen savuisesti värjättyinä. Askelmerkissä (2001–2016) isoveli tuntuu kaatuvan koko painollaan pienempien askeltajien päälle – samalla kun suuri lepäävä kierojalkainen hahmo on maalattu ”jalopuiseksi”. Tekijä näyttää vääntyvän mimesiksen ja siten houkuttelee esiin metaforia elämän groteskeista alistussuhteista. Ajatus koherentista teoksesta ja sen rajoista on koko ajan koetteella. Materiaalivastakohdat muodostavat epäpyhän liiton. Näkötornin (2016) huippu on tahallisen epämääräisyyden huippu, kuin viuhkamainen sekaruoska vasten katsojan näköä; kokonaisuutta täydentävät tornin varsiosassa olevat lukuisat silmät, valmiit katseet, jotka kohtaavat katsojan merkitystä hakevan tuijotuksen. Kyyryläinen ja kielikello (2016) on Hukkasen ehkä ”harmonisimpia” teoksia – ja samalla asettaa ironiselle koetteelle monien taiteenrakastajien Jugendiin tunteman epä/mieltymyksen: röykkiö muoviputkiin kiedottua ja rikottua ”Arabian”posliinia roikkuu pehmeän raskaiden, melankolisten Kalliokielon kukintojen rinnalla. Veistos yhdistelee elementtejä nöyrän hivelevästi ja saattaa narauttaa yllättävästi ennakkoluuloja. Jäsenet, elämän sätkyilevä koomisuus, putkahtelee värjättynä esiin niinkin ”yhtenäisestä” veistoksesta kuin sydämen muotoa hakevasta Sydänmaasta (2015). Organs without bodies?
Hukkanen yhdistelee, harhauttaa, ja vetää katsojan Koomisen piiriin. Teokset ovat täynnä nivelikästä ja notkahtelevaa huumoria ja niille saa nauraa, sanan epänaurettavassa merkityksessä. Tekijä näyttää maailman jatkeet teosten jatkeina. Itse asiassa Hukkanen käsittelee teoksissaan elämän ”suuria kysymyksiä” ratkaisemattomien vastakohtien muodossa. Suuret kysymykset kääntyvät teosten katselun myötä pieniksi ja tasoittava nauru vääntäytyy suupieliin. Teoksessa Taivaan mannaa vuodelta 2006 (ei näyttelyssä) valtavalle peltiselle kielelle tipahtaa suuri annos – tikkuilevaa – herkkua. Mikä bonheur! Niin kuin aiemmin olen todennut, Hukkanen kääntää elämän etumerkit ylösalaisin ja näyttää groteskin, nurinkäännetyn todellisuuden meidän elämänpiirinämme. Katsojan tehtävänä on saada nurinkäännetty kuriin.
Reijo Hukkasen (s. 1946) veistokset ovat loistava esimerkki siitä, miten taiteilija voi uudistua ja esittää parhaimmat aikaansaannoksensa 70 vuotiaana. Tuntuu siltä, että Hukkanen ”kehittyy” koko ajan. Mitä saamme nähdä seuraavaksi? ”Nous hauki puuhun laulamaan…” Uudestaan. Teokset ovat myös mieleenpainuva esimerkki siitä, miten herkkyys taiteen alueella on ensinnäkin aina määriteltävä uudelleen ja lisäksi vielä päästettävä se vapaamuotoisesti jaloittelemaan. Kuten olen aiemmin todennut, Reijo Hukkanen on ”ylijäämän alkemisti”, jatkeen mestari.